lauantai, 10. toukokuu 2008

Aallottaren matkassa

Kakan marjat. En sitten kirjoita mitään.

Vaihdoin taustan, kirjoitin pitkästi, mitä kuuluu (ei mitään ihmeellistä), mutta jokin meni pieleen ja tuijotin tyhjää sivua. Että eipä sit mitään :P

Olo ok, elämä ihan jees. Välillä takkuilua (Sepram tappaa seksihalut), mutta pääosin kaikkea mukavaa (kansainvälisyyttä, uusia työjuttuja, ekstraviikko talvilomaa..). Blogin pelkään kuitenkin olevan tiensä päässä.. kyllä tämä täällä roikkuu, mutta kaikki muu kuin netti vie nykyään huomiota. Ehkä hyvä näin?

Jos luet, niin kaikkea hyvää Sinulle, ken oletkin. Kaikki vuosien saatossa tulleet kommentit ovat olleet arvokkaita. Näen selvän eron menneen ja nykyisen välillä, vaikken osaa sanoa, missä ja miten se muutos on tullut :) Koen kuitenkin olevani jotenkin ehjempi ja tasapainoisempi, kaikin tavoin. Aallot vievät ja tuovat, mutta silti koen voivani vaikuttaa siihen, mihin suuntaan paattini kulkee.

sunnuntai, 3. helmikuu 2008

Raskaan työn raataja

.. nimittäin henkisen työn. Fyysisesti elämäni on suhteellisen helppoa, mitä nyt puuskuttaen poljen mäen ylös, toisen alas työmatkalla. Kotona saan välillä onkia pölypalleroita mitä ihmeellisemmistä paikoista, jynssätä tahroja lattiasta ja hinkata mattoa puhtaaksi kaakaoroiskeilta. Kuka kumma meillä päivisin riehuu, kun työ ei lopu koskaan?

Henkinen lasti onkin sitten suurempi. Vastuuta on niin työssä kuin koulussa. Töissä onneksi voin vaikuttaa aika paljon työtahtiini, mutta työt on tehtävä, viimeistään joskus. Koulussa taas ei paljoa mihinkään vaikuteta. Aikataulut ja joskus aiheetkin annetaan ennalta, joten on vain tehtävä mitä tekemän pitää.

Kaikki on niin päätäraastavaa. Aina on mietittävä uutta, pohdittava, voisiko tämän tehdä näin vai noin. Jos jätän tämän tekemättä, seuraako se kuitenkin perässä hamaan tulevaisuuteen. Osuuko pilkka (eikun valinta) omaan nilkkaan?

Olen lakannut miettimästä, mitä muut ajattelevat. Uskallan sanoa, että olen kohtalaisen rohkeasti oman tieni kulkija. Minulle ei tuota kai pahemmin vaivaa jäädä yksin omalle puolelleni. Sitten vain kohautan olkapäitäni ja mietin jonkun muun keinon tehdä asia. Näin yksioikoista se ei tietysti aina ole! Joskus tunnen paljonkin taakkaa harteillani, kun mietin, miten minuun suhtaudutaan. Joskus saa punnita etiikkaa: pysynkö uskollisena arvoilleni, vaikka muu tie olisi ehkä helpompi. Ja miten ihmeessä arvioin työmäärän, jotta se pitää edes jotenkin paikkansa? Aina tulee jokin hankaluus, joka hidastaa. Vai onko tämä vain opittava kantapään kautta? Kauanko siihen vielä menee? Alkaa hävettää, jos aikataulusta ollaan 2 kk myöhässä :P

Tämä tekee työstäni raskaan. Vastapainoksi ulkoilua, linnunlaulua, tähtitaivasta, luonnon hiljaisuutta. Keskusteluja ystävien kanssa, reipasta sauvakävelyä pitkin kotikaupungin liukkaita katuja. Onneksi päivä on jo paljon pidempi. Tänään tajusin talitiaisten sirkutusta kuunnellessa: olen voittanut taas yhden talven.

perjantai, 11. tammikuu 2008

Toimintasuunnitelma 2008

Tarkastelukohde: Talvian voimavarat
Syntymävuosi: 1977

Tarkasteluhistoria:
2006 http://talvia77.vuodatus.net/blog/54437
2007 http://talvia77.vuodatus.net/blog/354932

Masennuspisteet:
DEPS:
15.5.2006 - 18 masennuspistettä
5.1.2007  - 6
11.1.2008 -  3 (Ei masennusta)

BDI:
26.6.2006 - 12 p. masentuneisuudesta, 0 p. ahdistuneisuudesta ja 3 p. aktiivisuudesta.
5.1.2007 - 10 / 1 / 3 p. (Keskivaikea masennus, lievä ahdistus, aktiivisuus auttaa selviämään näistä)
11.1.2008 - 5 / 1 / 5 p  (Lievä masennus, ei ahdistusta, aktiivisuuspisteet kompensoivat)

Hyvät asiat
  • Työviihtyvyyteni on parantunut aivan konkreettisesti, kun sain kerrottua esimiehelleni masennuksesta. Työyhteisössä on tapahtunut paljon muutoksia, jotka ovat kääntyneet loppujaan minulle eduksi. Alun epävarmuuden jälkeen nyt olen mielestäni ihan vahvalla pohjalla. Tärkeintä on kuitenkin avoimet välit uuteen pomoon. Nyt vasta, kun on oikeasti loistava tyyppi esimiehenä, tajuaa, miten edellis(t)en kanssa tökki!
  • Olen tutustunut uusiin mukaviin ihmisiin ihan livenä ja vietän mielelläni heidän kanssaan aikaa. Pari heistä on itsekin mt-potilaita. Ei sillä, että se olisi jotenkin olennainen asia ystävän valinnassa, mutta on aina mukavaa, jos toinen ymmärtää mistä puhuu. Nämä löysin yhteisistä harra
  • Olen priorisoinut asioita; nyt on enemmän omaa aikaa ja löhöaikaa. Koulujuttuja teen hyvin omaan tahtiini.
  • Vointini on hyvä, lääketasapaino on löytynyt. Olen harventanut mtt-käyntejä, nyt noin kerran 2 kk:ssa.
  • Olen laihtunut ihan kivasti vuoden 2007 aikana :)
Asiat, jotka voisivat olla paremmin
  • Vielä on saatava lisää painoa pois. Ihan oikeasti olen edelleen ylipainoinen.
  • Parisuhde tarvitsee edelleen huomiota. Tämä nyt on varmasti ikuisuusasia, mutta nyt on ehkä paremmin aikaa ja energiaa kuin vuosi sitten?
  • Ruokavalio on hakoteillä, kun ruokahalu on välillä aivan nolla.
  • Liikuntaa ei tule harrastettua kovin paljoa.
  • Haluaisin piristyä noin yleisesti, ehkä se on kuitenkin pimeydestä johtuvaa tällä erää. Eli en ole kovin huolissani, onhan tässä kevät kuitenkin tulossa.
  • Lapsi lähenee esimurrosikää, joten välit ovat kovalla koetuksella. Se vaikuttaa myös parisuhteeseen, kun koko perhe on keskellä känkkäränkkä-hurrikaania.
Asiat, joita lähden muuttamaan:
  • Jatkan edelleen sosiaalista elämää, kun nyt kerran olen saanut 'putken auki'. Lähteminen jonnekin on nyt helpompaa kuin aiemmin. Lapsikaan ei enää roiku hihassa kuten aiemmin, eli ihan konkreettisestikin pystyn helpommin 'karkaamaan omille teilleni' :) Eikä ne omat tiet ole sen kummempia kuin illanistumista kaverien kanssa, kävelylenkki tai kahvila, mutta hurjan tärkeitä, kun ihmiset ovat sellaisia, joiden kanssa voi olla oma itsensä.
  • Liikuntaa lisää, oikeasti!
  • Koitan satsata syömisiin. Tiedän, miten kuuluu syödä, nyt se vain pitäisi saada käytäntöön.
Blogistaniassa 11. tammikuuta 2008
Allekirjoitus: Talvia
Nimenselvennys: Talvia

maanantai, 17. joulukuu 2007

Tasa-arvoa?

Pentti Oinonen et al ovat tehneet lakialoitteen, että alle 35-vuotiaat heteroparit saisivat 3000 euroa kodinperustamispalkkiota, kun he solmivat ensimmäisen avioliittonsa.

Perusteluja rajaukselle yritti joku selitellä aamulla radiossa, mutta ne eivät minuun purreet.

1. Lisääkö tämä avioerojen määrää? Rahanpuutteessa olevat nuoret tekevät diilin, että mennään naimisiin, haetaan rahat ja erotaan sitten. Toki on heitä, jotka ihan tosissaan avioituvat, samoin tuoreita pareja, jolloin raha tullee tarpeeseen.

2. Miksei homopareja arvosteta? Ai niin, koti ja perhe tarkoittaa nimenomaan miehen ja naisen välistä asiaa. Jos kerran homoliitot on hyväksytty, miksei heille tule vastaavaa rahaa. Parisuhteen rekisteröinti vastaa avioliittoa, eikö vain?

3. Mikä on ikäraja 35 vuotta? Johonkin toki on raja vedettävä, mutta minusta 35 vuotta ei ole enää kovin nuori, jos puhutaan "kannustusrahasta nuorille". Tämän ikäinen on yleensä työelämässä. Eri asia on opiskelijaparien rahatilanne.

4. Mitä jos on erehtynyt aikoinaan naimisiin ja eronnut. Miksei voisi saada uudesta liitosta rahaa - siten että vain kerran per henkilö/pari. Tarvittaisiin vain yksi lisätieto arkistoon: Sai rahat, ei saanut.

Eikö pikemminkin kannattaisi antaa vauvarahaa? Jos kerran syntyvyys on laskussa, tuollainen kolme tonnia olisi hyvä lisä. Sillä maksettaisiin jo vino pino hankintoja ja mahdollisuus jäädä kotiin pidemmäksi aikaa olisi realistisempi. No joo, sitten rahaa vailla olevat ihmiset hankkisivat lapsia vain tienestit mielessään, juuri ne ihmiset, jotka eivät ole 'päteviä' vanhemmiksi ja rahat menisivät lapsen sijaan viinaan tai huumeisiin.

En minä ole kolmea tonnia vailla, mutta ärsyttää tämä kapea-alaisuus. Jos kerran naisille ei saa olla omia parkkipaikkoja, miksi tietty väestöryhmä olisi oikeutettu isoon palkkioon? Onhan kyse hieman isommasta asiasta.

Siis: ikäraja pois, heteroille ja homoille rahaa tasapuolisesti, ensiavioliiton rajaus pois; tilalle yksi kerta per henkilö/pari. Siinä minun edellytykseni, että moista lakia sietäisi edes miettiä.

perjantai, 2. marraskuu 2007

Korkokenkäisen pojan parantamiskeinot ja muuta huuhaata

Erehdyin katsomaan jokunen päivä sitten Dr. Philin keskusteluohjelmaa. Aiheena oli homous. Yhtenä vieraana oli äiti, jonka leikki-ikäinen poika piti enemmän tyttöjen leluista ja äitinsä koruista kuin poikien action-leluista.

Äidin huoli olikin, onko pojastani tulossa homo.

Hei haloo! Eikö oikea termi olisi transvestiitti tai transsukupuolinen? Mikä ihmeen oletus on, että homot pitävät naismaisista asioista? Tietynnäköisestä ja -oloisesta muotisuunnittelijasta sanotaan heti, että hän on varmaankin homo. Tietynlaiset maneerit miehellä ilmaisevat heti hänen seksuaalisen suuntautumisensa.

Dr. Philin neuvo oli piilottaa tyttömäiset lelut ja tarjota tilalle poikien juttuja. Okei, ihan hyvä kannusta poikia myös poikamaisiin touhuihin, mutta miksi tällainen sukupuoliroolittelu yleensäkin? Mitä vikaa on, jos poika haluaa kulkea äitinsä korkokengissä. Rooliasuhan se tässä vaiheessa on. Suuntautumista ehtinee miettimään kymmenen, viidentoista vuoden päästä, sanon minä.

Mutta kas kummaa, viimeisen puheenvuoron sai jonkinlainen nuorisotyöntekijä, joka sanoi, että hänen työssään on tärkeää tukea nuorta hyväksymään itsensä sellaisenaan kuin hän on. Ja että ihmistä voi rakastaa ja hänestä välittää, vaikkei jotakin ominaisuutta tai valintaa ymmärtäisikään. Tavallaan rakastaa ohi jonkin ominaisuuden.

Minä en usko, että homoudesta voi parantua. Se on itsensä kieltämistä. Selibaatti ei ratkaise suuntautumista. Erityisen ilahtunut olin, että ohjelmassa haastateltiin myös avoimesti homoutensa tunnustavaa uskovaista nuorta miestä. Hänen sanansa "nyt kun olen hyväksynyt homouteni, myös suhteeni Jumalaan on parempi". Muuten ohjelma oli ärsyttävän stereotypinen, mutta tämä nuori mies pelasti päiväni :)