Ovikello soi ja emmin hetken, avatako. Vaihtoehtoja ei ollut useita. Ehkä tv-lupatarkastaja, jota pelkäsin kovasti. En tarkastajaa itseään, mutta hänen kysymystään voimassa olevasta luvasta. Olimme hankkineet television jokin aika sitten ja lupa oli maksamatta. Minusta miehen olisi pitänyt hoitaa se, koska tv:tä oli alkujaan halunnutkin. Minä olin tottunut siihen, että tv on hiljaa suurimman osan ajasta enkä osannut sitä edes kaivata. Radio ja levyt ajoivat saman asian, sitä paitsi saan helposti päänsärkyä välkkyvästä kuvasta.

Tällä kertaa kyse ei ollut lupatarkastuksesta, vaan jehovantodistajista. Nuori nainen toimi puhemiehenä, vanhempi tarkkaili vähän sivummasta. Liekö ollut jokin opettelutapahtuma meneillään.

Kun kerroin, että minä uskon eri tavalla kuin he, enkä halua lehtiään, tyttö näytti hetken aikaa hämmentyneeltä. Minulla on periaate, etten ota lehtisiä, kun ne kuitenkin menevät roskiin. Olisiko lie ollut parempi ottaa ja sietää uusi vierailu myöhemmin. Mutta mitä suotta, kai minulla on sen verran pokkaa, että pidän pääni omassa huushollissani, vaikka vain sen oven suussa.

- Sori, ruoka palaa, oli sanottava, mikä oli totta. En muista, pyysinkö heitä olemaan tulematta enää, mutta sen muistan, että suunnittelin lappua "Ei jehovia" mainostenjaon kieltävän kyltin rinnalle. Jos minä en tyrkytä uskoani, miksi muiden pitäisi tehdä sitä minulle?

Tarinamaanantain 24. haasteen kuva-aihe