Tohtori X kauhisteli äitini
päiväkirjan lukua. Kyllä, tämä on aivan totta. Kotonani oli kumma
käsitys siitä, että jos tekee asioita eri tavalla kuin vanhemmat
määrittelevät, tai jos ei halua puhua asioistaan, on ilmiselvästi
jotakin salattavaa, jotakin salamyhkäistä ja pahaa. Ne salaisuudet piti
aikuisten raa'asti painostamalla kaivaa esiin, keinolla millä hyvänsä
ja vaatia "parannusta".
Tapaus e-pillerit: Olen "aina"
potenut runsaita kuukautisia. Kun noin 16-vuotiaana kierto meni vielä
aivan sekaisin, pääsin koululääkärille, joka - odotetusti - suositteli
pillereitä, vaikkei mitään seksisuhteita ollutkaan. Siitäkin äiti luki
kirjeenraakileesta, jonka hän oli koonnut roskiksesta poimimistaan
paloista - olin kirjoittanut kirjettä ja repinyt sen sitten.. Sain
puhuttelun siitä, että seksi on säästettävä avioliittoon ja meidän
tyttö ei pillereitä tarvitse. Tämän jälkeen poltin kaiken roskapaperin
uunissa.
Pilleritkin sain, muutaman mutkan kautta:
Ennen reseptiä olisi pitänyt mennä terveyskeskuksen labraan antamaan
raskaustestiä varten pissanäyte. Kerroin ymmärtäväiselle
terveydenhoitajalle ongelmani: vanhempani saisivat minun
alaikäisyydestäni johtuen sairaskertomukset ja pelkäsin sen voivan
tuoda ongelmia. Pohdittiin ratkaisuja ja th ehdotti, että testi
vietäisiin hänen nimellään labraan. Loppujaan se kuitenkin tehtiin th:n
sivuhuoneessa. Negatiivinen toki, ja sain pillerireseptini. Niitä äiti
sentään maksoi. Toivottavasti Tohtori X:llä ei muuten ole näin
ongelmallisia asiakkaita!
Kun nyt katson, mitä olen
kirjoittanut, olen puoliksi järkyttynyt. Onko tämä tosiaan perheeni?
Näitä satunnaisesti sattuvia ylilyöntejä lukuunottamatta perheemme oli
tosiaan aika normaali ja murkkuiässäkin meillä oli äidin kanssa hyvät
hetkemme: esimerkiksi sain leipoa viikon leivät ja pullat, toteuttaa
luovuuttani keittiössä tai puutarhassa.
Siksi kai, kun
epäoikeudenmukainen kohtelu ei ollut jatkuvaa, sitä jaksoi. Toki sitä
tiesi jollakin tavalla, että seuraava kertakin varmasti tulee (niinhän
ne perheväkivallan uhritkin sanovat..), mutta ei sitä jaksanut
murehtia. Itsenäistymiseni on tapahtunut hyvin hitaasti.
Taloudellisesti ja fyysisesti olen toki ollut sitä jo pitkään, mutta
henkisellä tasolla vanhempien vaikutus on kestänyt - voisi melkein
sanoa että näihin päiviin asti. Pitkään mietin, mitä
absolutistivanhempani sanovat nähdessään viinipullon jääkaapissa
tullessaan käymään ja jossain vaiheessa kannoin vajaita pulloja piiloon
komeroon odottamaan vanhempien poistumista.
Nykytilanne on
aika seesteinen. Soittelemme äidin kanssa noin kerran viikossa. Puhumme
yleisistä asioista, kuten työstä, harrastuksista, sukulaisista ja
heidän tekemisistään. Jonkun aikaa, kun vauva oli ihan pieni, koin
jotain suurempaa yhteyttä äitiini, meitä oli nyt kolme sukupolvea.
Pikkuhiljaa sekin tunne on väistynyt. Ei kadonnut, mutta tullut osa
normaalia arkea. Vauvasta on kasvanut leikki-ikäinen ja hänellä on jo
oma tapansa pitää yhteyttä isovanhempiinsa.
Lapsuudenkodissani ei ole koskaan juuri halailtu tai pussailtu.
Vanhempani ovat kuitenkin joutuneet opettelemaan sitä, koska lapseni on
hyvin estoton tämän suhteen. Nykykodissa tunteiden osoittaminen on
arkipäivää ja ehkä yksi parhaista hetkistä päivässä on, kun ahtaudumme
kaikki kolme samalle sohvalle lempisarjojemme pariin.
Olen
kasvanut ulos vanhempien muotista, itkenyt ja surrut sitä, etten
koskaan tule siihen muotoon takaisin taipumaan, että tulen aina olemaan
suvun musta lammas, se joka tekee asiat jotenkin "väärin". Onneksi on
sitten se puolison suku, missä se "väärin" tekeminen onkin yllättäen
ihan oikein. Fyysinen välimatka, joka aikoinaan tuntui rankalle ja
masensi, on nyt lähinnä helpotus. On helppo elää oikeasti omaa elämää,
kun äiti ei ole nurkan takana kyttäämässä ;)
perjantai, 20. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.