Tohtori X kauhisteli äitini päiväkirjan lukua. Kyllä, tämä on aivan totta. Kotonani oli kumma käsitys siitä, että jos tekee asioita eri tavalla kuin vanhemmat määrittelevät, tai jos ei halua puhua asioistaan, on ilmiselvästi jotakin salattavaa, jotakin salamyhkäistä ja pahaa. Ne salaisuudet piti aikuisten raa'asti painostamalla kaivaa esiin, keinolla millä hyvänsä ja vaatia "parannusta".

Tapaus e-pillerit: Olen "aina" potenut runsaita kuukautisia. Kun noin 16-vuotiaana kierto meni vielä aivan sekaisin, pääsin koululääkärille, joka - odotetusti - suositteli pillereitä, vaikkei mitään seksisuhteita ollutkaan. Siitäkin äiti luki kirjeenraakileesta, jonka hän oli koonnut roskiksesta poimimistaan paloista - olin kirjoittanut kirjettä ja repinyt sen sitten.. Sain puhuttelun siitä, että seksi on säästettävä avioliittoon ja meidän tyttö ei pillereitä tarvitse. Tämän jälkeen poltin kaiken roskapaperin uunissa.

Pilleritkin sain, muutaman mutkan kautta:  Ennen reseptiä olisi pitänyt mennä terveyskeskuksen labraan antamaan raskaustestiä varten pissanäyte. Kerroin ymmärtäväiselle terveydenhoitajalle ongelmani: vanhempani saisivat minun alaikäisyydestäni johtuen sairaskertomukset ja pelkäsin sen voivan tuoda ongelmia. Pohdittiin ratkaisuja ja th ehdotti, että testi vietäisiin hänen nimellään labraan. Loppujaan se kuitenkin tehtiin th:n sivuhuoneessa. Negatiivinen toki, ja sain pillerireseptini. Niitä äiti sentään maksoi. Toivottavasti Tohtori X:llä ei muuten ole näin ongelmallisia asiakkaita!

Kun nyt katson, mitä olen kirjoittanut, olen puoliksi järkyttynyt. Onko tämä tosiaan perheeni? Näitä satunnaisesti sattuvia ylilyöntejä lukuunottamatta perheemme oli tosiaan aika normaali ja murkkuiässäkin meillä oli äidin kanssa hyvät hetkemme: esimerkiksi sain leipoa viikon leivät ja pullat, toteuttaa luovuuttani keittiössä tai puutarhassa.

Siksi kai, kun epäoikeudenmukainen kohtelu ei ollut jatkuvaa, sitä jaksoi. Toki sitä tiesi jollakin tavalla, että seuraava kertakin varmasti tulee (niinhän ne perheväkivallan uhritkin sanovat..), mutta ei sitä jaksanut murehtia. Itsenäistymiseni on tapahtunut hyvin hitaasti. Taloudellisesti ja fyysisesti olen toki ollut sitä jo pitkään, mutta henkisellä tasolla vanhempien vaikutus on kestänyt - voisi melkein sanoa että näihin päiviin asti. Pitkään mietin, mitä absolutistivanhempani sanovat nähdessään viinipullon jääkaapissa tullessaan käymään ja jossain vaiheessa kannoin vajaita pulloja piiloon komeroon odottamaan vanhempien poistumista.

Nykytilanne on aika seesteinen. Soittelemme äidin kanssa noin kerran viikossa. Puhumme yleisistä asioista, kuten työstä, harrastuksista, sukulaisista ja heidän tekemisistään. Jonkun aikaa, kun vauva oli ihan pieni, koin jotain suurempaa yhteyttä äitiini, meitä oli nyt kolme sukupolvea. Pikkuhiljaa sekin tunne on väistynyt. Ei kadonnut, mutta tullut osa normaalia arkea. Vauvasta on kasvanut leikki-ikäinen ja hänellä on jo oma tapansa pitää yhteyttä isovanhempiinsa.

Lapsuudenkodissani ei ole koskaan juuri halailtu tai pussailtu. Vanhempani ovat kuitenkin joutuneet opettelemaan sitä, koska lapseni on hyvin estoton tämän suhteen. Nykykodissa tunteiden osoittaminen on arkipäivää ja ehkä yksi parhaista hetkistä päivässä on, kun ahtaudumme kaikki kolme samalle sohvalle lempisarjojemme pariin.

Olen kasvanut ulos vanhempien muotista, itkenyt ja surrut sitä, etten koskaan tule siihen muotoon takaisin taipumaan, että tulen aina olemaan suvun musta lammas, se joka tekee asiat jotenkin "väärin". Onneksi on sitten se puolison suku, missä se "väärin" tekeminen onkin yllättäen ihan oikein. Fyysinen välimatka, joka aikoinaan tuntui rankalle ja masensi, on nyt lähinnä helpotus. On helppo elää oikeasti omaa elämää, kun äiti ei ole nurkan takana kyttäämässä ;)