Tiia melankolioi blogissaan itsetunnosta, tai oikeastaan sen puutteesta. Hän kirjoitti voivansa hyvin sairaslomalla, kun voi tehdä asioita, joissa kokee olevansa hyvä. "Oikeissa töissä" hän kokee olevansa huono, kun joutuu selittelemään, pyytämään lupaa tehdä asioita tai miettimään tekikö oikein vai väärin.

Tiian innoittamana yritin kuvitella itseni toimisto-oloissa ottamaan rennosti ja jättämään tekemiset sikseen, jos sille tuntuu. Ohhoijaa, ei onnistunut, vaikka rentous toisi esiin uusia ideoita, päästäisi muotoseikat karkuun ja aivot hyrräämään omaan tahtiinsa. Kaikki kai sen tietävät, että kukot ei käskien laula, eikä Talviatkaan.

Rentoutumis- ja päännollausmahdottomuuksista huolimatta työni vaatii luovuutta, pitäisi keksiä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin, mutta samalla hoitaa rutiiniasioita. Pitäisi jaksaa ihmisiä, kollegoja ja asiakkaita. Jotkut päivät ovat äärimmäisen raskaita, mutta onneksi välillä saa olla omassa nurkassaan pohtimassa syntyjä syviä. Ja mikä parasta, töissä ei soi radiot. Itse voin kuulokkeilla kuunnella jotakin, mutta melusaasteen ongelmaa töissä ei onneksi ole. Positiivista on myös tietty itsenäisyys, mahdollisuus delegoida hommia muille, negatiivista kiire ja vastuu. Ja päivästä riippuen sitten tietysti esim. kanssakäyminen muiden kanssa.

Jokaisessa työssä on hyviä ja huonoja puolia enkä tosiaan tiedä, mitä muuta tekisin. Koen olevani parhaimmillani juuri tässä, etenkin, jos on joku uusi tilanne päällä ja huomaan lankojen yhdistyvän: teoreettinen opetus koulussa vuonna x kohtaa käytännön vuonna 2006. Tohtori X:stä voisin toki ottaa mallia, ja siirtyä lääketieteen pariin, mutta vastuu toisista ihmisistä pelottaa enemmän kuin nykytyön huonot puolet :)

Kyllä sitä usein miettii tässä oravanpyörässä ollessaan, että eikö vähempi työpanos riittäisi. Hiljalleen olen kypsytellyt osa-aikaista työnkuvaa, maalaillut mielikuvia, mitä tekisin kaikella sillä vapaa-ajalla. Vai riittäisikö se mihinkään, puunaisinko vain kotia entistä ahkerammin?

Nyt, kun jälkikasvu on pientä, olisi tärkeää olla aikaa itselle ja aikaa perheelle. Mitä siitä, vaikka tulotaso putoaisi, ehkä se verotuksessa vähän kompensoituisi. Mutta mitä sanoisi työnantaja, miten käytännön toteutus onnistuisi? Miten kävisi asemallani työpaikalla, jos tekisin enää osan tunneista? Ystävän mies teki poikkeavan ratkaisun, kohta häntä seurasi yksi johtohenkilöistä. Kävisikö meillä niin, että saisin ihailua osakseni vai naurettaisiinko minulle selän takana: "Tuo on niin nössö, ettei kestä työelämän paineita!"

Osasyy, miksen ole päätöstä saanut tehtyä, on itseluottamuksen puute. Pelkään seuraamuksia. Tiedän, että kun olisin päätökseni tehnyt, ja pomolle kysymykseni hikoillen, ääni väristen saanut tehtyä: "Voisinko mä alkaa tekemään 30-tuntista viikkoa?", olo olisi paljon parempi. Oli pomon vastaus mikä tahansa, olisin itselleni tehnyt selväksi, mitä tavoittelen. Mut ei, nössö mikä nössö.