Tiia melankolioi blogissaan
itsetunnosta, tai oikeastaan sen puutteesta. Hän kirjoitti voivansa
hyvin sairaslomalla, kun voi tehdä asioita, joissa kokee olevansa hyvä.
"Oikeissa töissä" hän kokee olevansa huono, kun joutuu selittelemään,
pyytämään lupaa tehdä asioita tai miettimään tekikö oikein vai väärin.
Tiian innoittamana yritin kuvitella itseni toimisto-oloissa ottamaan
rennosti ja jättämään tekemiset sikseen, jos sille tuntuu. Ohhoijaa, ei
onnistunut, vaikka rentous toisi esiin uusia ideoita, päästäisi
muotoseikat karkuun ja aivot hyrräämään omaan tahtiinsa. Kaikki kai sen
tietävät, että kukot ei käskien laula, eikä Talviatkaan.
Rentoutumis- ja päännollausmahdottomuuksista huolimatta työni vaatii
luovuutta, pitäisi keksiä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin, mutta
samalla hoitaa rutiiniasioita. Pitäisi jaksaa ihmisiä, kollegoja ja
asiakkaita. Jotkut päivät ovat äärimmäisen raskaita, mutta onneksi
välillä saa olla omassa nurkassaan pohtimassa syntyjä syviä. Ja mikä
parasta, töissä ei soi radiot. Itse voin kuulokkeilla kuunnella
jotakin, mutta melusaasteen ongelmaa töissä ei onneksi ole.
Positiivista on myös tietty itsenäisyys, mahdollisuus delegoida hommia
muille, negatiivista kiire ja vastuu. Ja päivästä riippuen sitten
tietysti esim. kanssakäyminen muiden kanssa.
Jokaisessa
työssä on hyviä ja huonoja puolia enkä tosiaan tiedä, mitä muuta
tekisin. Koen olevani parhaimmillani juuri tässä, etenkin, jos on joku
uusi tilanne päällä ja huomaan lankojen yhdistyvän: teoreettinen opetus
koulussa vuonna x kohtaa käytännön vuonna 2006. Tohtori X:stä
voisin toki ottaa mallia, ja siirtyä lääketieteen pariin, mutta vastuu
toisista ihmisistä pelottaa enemmän kuin nykytyön huonot puolet :)
Kyllä sitä usein miettii tässä oravanpyörässä ollessaan, että eikö
vähempi työpanos riittäisi. Hiljalleen olen kypsytellyt osa-aikaista
työnkuvaa, maalaillut mielikuvia, mitä tekisin kaikella sillä
vapaa-ajalla. Vai riittäisikö se mihinkään, puunaisinko vain kotia
entistä ahkerammin?
Nyt, kun jälkikasvu on pientä, olisi
tärkeää olla aikaa itselle ja aikaa perheelle. Mitä siitä, vaikka
tulotaso putoaisi, ehkä se verotuksessa vähän kompensoituisi. Mutta
mitä sanoisi työnantaja, miten käytännön toteutus onnistuisi? Miten
kävisi asemallani työpaikalla, jos tekisin enää osan tunneista? Ystävän
mies teki poikkeavan ratkaisun, kohta häntä seurasi yksi
johtohenkilöistä. Kävisikö meillä niin, että saisin ihailua osakseni
vai naurettaisiinko minulle selän takana: "Tuo on niin nössö, ettei
kestä työelämän paineita!"
Osasyy, miksen ole päätöstä saanut
tehtyä, on itseluottamuksen puute. Pelkään seuraamuksia. Tiedän, että
kun olisin päätökseni tehnyt, ja pomolle kysymykseni hikoillen, ääni
väristen saanut tehtyä: "Voisinko mä alkaa tekemään 30-tuntista
viikkoa?", olo olisi paljon parempi. Oli pomon vastaus mikä tahansa,
olisin itselleni tehnyt selväksi, mitä tavoittelen. Mut ei, nössö mikä
nössö.
maanantai, 30. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.