Viikonloppuna olin maalla. Saavuin perille illan jo pimennyttyä. Kun
nousin autosta, ensimmäinen asia, jonka tajusin oli hiljaisuus. Ei
mitään ääniä enää. Pihaa valaisivat jäiset kynttilälyhdyt, taivaalla
tuikki tuhat tähteä. Missä ne tähdet ovat kaupungissa?
Päivällä kävin lenkillä. Jälleen sama hiljaisuus. Vain kävelysauvojen
ja kenkieni narske pakkaslunta vasten tahditti askellustani. Vastaan
tuli yksi kävelijä, jäällä näkyi menevän pari hiihtäjää. Kylälle
saapuessani elämää oli hitusen enemmän ja loppumatkasta lehmänlannan
haju sai silmät kirvelemään. Se siitä maalaisidyllistä ;) mutta silti
olin ihmeissäni ja jollakin hupsulla tavalla onnellinen olemisestani
tässä ja nyt.
Ennen kotiinpaluuta kävin vielä
moottorikelkkailemassa. Kun kelkat oli sammutettu määränpäässä,
vastassa oli lunta ja aurinkoa silminkantamattomiin. Aurinkoisin päivä
tänä vuonna, veikkaisin. Kyllä voi ihminen olla pienistä asioista
onnellinen: puhdasta lunta harmaan mössön sijaan, työllä ja tuskalla
sytytetty nuotio ja pätkä makkaraa.
Onko niin, että kun
sisin on puhdas ja hiljainen, on hyvä olla myös sellaisessa
ympäristössä? Kun on paha olla ja ahdistaa, touhu ja tohina tuo
hetkeksi helpotusta; ei tarvitse ajatella kipeitä asioita. Vai onko
niin, että puhdas ja hiljainen ympäristö tuo rauhaa sielulle kaiken
materiakylläisen markkinatalouden keskellä. En tiedä, mutta nyt
ihmettelen, miksi villeinä vuosina tahdoin päättää päiväni, kun ei ole
mitään syytä elää.
maanantai, 30. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.