Viikonloppuna olin maalla. Saavuin perille illan jo pimennyttyä. Kun nousin autosta, ensimmäinen asia, jonka tajusin oli hiljaisuus. Ei mitään ääniä enää. Pihaa valaisivat jäiset kynttilälyhdyt, taivaalla tuikki tuhat tähteä. Missä ne tähdet ovat kaupungissa?

Päivällä kävin lenkillä. Jälleen sama hiljaisuus. Vain kävelysauvojen ja kenkieni narske pakkaslunta vasten tahditti askellustani. Vastaan tuli yksi kävelijä, jäällä näkyi menevän pari hiihtäjää. Kylälle saapuessani elämää oli hitusen enemmän ja loppumatkasta lehmänlannan haju sai silmät kirvelemään. Se siitä maalaisidyllistä ;) mutta silti olin ihmeissäni ja jollakin hupsulla tavalla onnellinen olemisestani tässä ja nyt.

Ennen kotiinpaluuta kävin vielä moottorikelkkailemassa. Kun kelkat oli sammutettu määränpäässä, vastassa oli lunta ja aurinkoa silminkantamattomiin. Aurinkoisin päivä tänä vuonna, veikkaisin. Kyllä voi ihminen olla pienistä asioista onnellinen: puhdasta lunta harmaan mössön sijaan, työllä ja tuskalla sytytetty nuotio ja pätkä makkaraa.

Onko niin, että kun sisin on puhdas ja hiljainen, on hyvä olla myös sellaisessa ympäristössä? Kun on paha olla ja ahdistaa, touhu ja tohina tuo hetkeksi helpotusta; ei tarvitse ajatella kipeitä asioita. Vai onko niin, että puhdas ja hiljainen ympäristö tuo rauhaa sielulle kaiken materiakylläisen markkinatalouden keskellä. En tiedä, mutta nyt ihmettelen, miksi villeinä vuosina tahdoin päättää päiväni, kun ei ole mitään syytä elää.