Kun nyt sitten olen biseksuaali, jolla on puolisona mies, voisin valottaa lukijoille (kai teitä kuitenkin on, kun blogilistan mukaan tilaajiakin löytyy..) ja samalla itsekin kerrata naisasioitani. Oli aika, jolloin uskoin, että homoseksuaalisuus on sairaus, kielletty asia, synti. Vanhemmat ovat kasvattaneet minut tiukan uskonnollisen kaavan mukaan, joka vaikuttaa osittain vieläkin, vaikka en itse noihin kaavoihin elämääni enää perustakaan.

Silmäni avautuivat myöhäisessä teini-iässä. Olinhan aina tyttöjä katsonut, mutta kuvittelin sen olevan murkkuikäiselle normaalia vertailua "onko tuo kehittyneempi kuin minä". Ensimmäiset naissuhteeni koin kuitenkin vasta päälle kaksikymppisenä, jolloin mies oli jo kuvioissa. En ole koskaan ajatellut, että pitäisi jättää mies jonkun naisen takia. Minulla ne mahtuvat yhtälöön kumpikin. Ainakin silloin, kun oli vain kokeilujen aikaa.

Nykyisin haaveilen ystävästä, joka voisi olla myös rakastaja. On hurjan vaikea vetää rajaa siihen, mihin ystävyys loppuu ja rakkaus alkaa. Fyysinen suhde ei kuitenkaan, todellakaan, ole tärkein, vaan lisämauste kaikelle muulle.

Käytännössä voi olla vaikea sovittaa yhteen oma perhe, naisystävä ja hänen mahdollinen perheensä. Nainen jäisi kuitenkin kakkoseksi, kun pitäisi tehdä päätöksiä ja valintoja. Miksi? Ehkä siksi, että mies on ollut elämässäni jo pitkään: hänellä on sanansa sanottavana, minä haluan kunnioittaa hänen mielipiteitään. Mutta myös siksi, että minulta puuttuu uskallus tuoda tyttökaveri äidin ja isin luokse näytille ja kertoa, että hän on rakastajattareni. Siksi saan lopun ikääni taiteilla salaamisen ja itsenäni olemisen välillä.