Viikonloppu taisi tehdä hyvää. Olen ehtinyt miettimään kaikenlaista ;) Muun muassa tätä itsensä vähättelyä.
Olen kautta aikojen vähätellyt itseäni. Mistähän lie tuo alkoi. Ehkä jo
lapsuudessa kylvettiin itsensä aliarvioimisen siementä, kun sain
lähinnä moitteita. Mutta kun kaikesta ei voi - enkä halua - lapsuutta
syyttää, täytyy todeta, että kyllä kai minä annoin itseni olla
ovimattona monesti teini-iässä ja nyt aikuisenakin. Kun toimii väärin
motiivein, seurauksetkin ovat helposti ikäviä.
Jos on
herkkä sielu, joka haavoittuu hyvin vähästä, tarvitsee isommat ja
vahvemmat pelastusrenkaat. Esimurrosiässä eräs seurakunnan työntekijä
antoi keskustelumme päätteeksi minun itkeä pitkään. Koko tämän ajan hän
piti minusta kiinni, ei hätyytellyt lähtemään, muistuttanut vastaanoton
päättymisestä tai mistään muustakaan. Siitä kaikesta jäi turvallinen
olo, sellainen muisto, joka kantoi pitkään. Aikuisiällä yksi psykologi
käski minun kovettaa itseäni, mutta jostain syystä ei tarjonnut tukeaan
ko. projektiin.
Muistan, kun 3. luokalla luokkakaveri
totesi, että tuo Talvia sitten on kiva, kun sitä voi sanoa läskiksi,
eikä se suutu siitä, kuten rinnakkaisluokan Mira. Annoin sanoa.
Ajattelin, että läskien pitää hyväksyä osansa. Ja totuushan oli, että
olin ylipainoinen, mitä sitä nyt kieltämään. Olisi pitänyt kieltäytyä
läski-termistä, mutta hyväksyä vaikkapa lihava-sana.
Kun
kerron muuttaneeni monta kertaa paikasta toiseen, asuneeni
ulkomaillakin, tuon yleensä esiin, että olen sen myötä oppinut
sopeutumistaitoa. Salaisuudeksi on jäänyt se, että joka kerta olen
jollakin tavalla piilottanut osan itsestäni, koska erilaisuutta ei
hyväksytä. Väärä murre, aksentti, muodista edellä/jäljessä olevat
vaatteet, ei syiden tarvitse lapsuudessa ja nuoruudessa olla kovin
kummoisia, jotta syrjintä alkaa. Koululuokkien kaveripiirit ovat
syntyneet ekalla, kolmannella, seitsemännellä luokalla, niihin on
vaikea päästä kesken kaiken.
Helpoiten pääsee mukaan, jos on
yhdenmielinen. Se ei herätä pelotusta kenessäkään. Eipä kyllä
kiinnostustakaan. Pitäisi osata olla sopivasti sopeutuva ja sopivasti
erilainen, mutta se ei ole ollut minun lajini. Singahdan ääripäästä
toiseen, en jaksa mielistellä kuin hetken. Ja sitten ihmettelen, miksei
kukaan viihdy seurassani.
Uutena kasvona olen tottunut myös
siihen, että ensimmäiset viikot uudessa paikassa ovat yhtä
hullunmyllyä. Kaikki ovat kiinnostuneita, kyselevät mitä erikoisempia
asioita. Pikkuhiljaa kiinnostus laantuu ja arkipäiväisyys jää jäljelle.
Ensivaikutelman voi antaa vain kerran, sanotaan. Siinä onkin työsarkaa,
jos on epävarma itsestään. Totuushan on, että tavallisissa
ihmiskontakteissa ei tarvitse myydä itseään, riittää, kun on oma rento
itsensä.
Huomasin viikonloppuna, että vahvasta
persoonastani huolimatta perusroolini on syrjäänvetäytyvä. Kun paikalla
on minua dominoivampi ihminen, annan hänen vapaasti määrätä. En halua
edes sekaantua asioihin. Koen oloni epämukavaksi. Tulen tällaisten
ihmisten kanssa toimeen, mutta en nauti heidän seurastaan.
Kohteliaisuudesta tietysti kuuntelen, mitä heillä on sanottavaa ja
osallistun keskusteluun, mutta se on hyvin pinnallista.
Nykyisin, kun itsetuntoni on huomattavasti kohentunut aiempien vuosien tilasta, saatan silti sortua vähättelemään itseäni. Tiedän, että olen tärkeä, mutta aina ei tunnu sille. Silloin tarvitsen vakuutteluja, että olen tärkeä. Enimmäkseen puolisolta, mutta tarpeen tullen myös muilta.
Siksi onkin hurjan nautinnollista olla sellaisessa seurassa, missä voi
olla 101 % oma itsensä, ei tarvitse epäillä, kelpaako vai ei. Sitä vain
on sellainen kiinteä olemisen tila, joka ei muutu. Niin, ja
viikonloppuun kuuluu tietysti se, että
saa nukkua pitkään, löhöillä ja höpsötellä. Nyt olen tosin flunssassa,
joten siltä osin on ollut tympeä herätä limaklöntti kurkussa, mutta
muuten.. :)
tiistai, 21. helmikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.