Viikonloppu taisi tehdä hyvää. Olen ehtinyt miettimään kaikenlaista ;) Muun muassa tätä itsensä vähättelyä.

Olen kautta aikojen vähätellyt itseäni. Mistähän lie tuo alkoi. Ehkä jo lapsuudessa kylvettiin itsensä aliarvioimisen siementä, kun sain lähinnä moitteita. Mutta kun kaikesta ei voi - enkä halua - lapsuutta syyttää, täytyy todeta, että kyllä kai minä annoin itseni olla ovimattona monesti teini-iässä ja nyt aikuisenakin. Kun toimii väärin motiivein, seurauksetkin ovat helposti ikäviä.

Jos on herkkä sielu, joka haavoittuu hyvin vähästä, tarvitsee isommat ja vahvemmat pelastusrenkaat. Esimurrosiässä eräs seurakunnan työntekijä antoi keskustelumme päätteeksi minun itkeä pitkään. Koko tämän ajan hän piti minusta kiinni, ei hätyytellyt lähtemään, muistuttanut vastaanoton päättymisestä tai mistään muustakaan. Siitä kaikesta jäi turvallinen olo, sellainen muisto, joka kantoi pitkään. Aikuisiällä yksi psykologi käski minun kovettaa itseäni, mutta jostain syystä ei tarjonnut tukeaan ko. projektiin.

Muistan, kun 3. luokalla luokkakaveri totesi, että tuo Talvia sitten on kiva, kun sitä voi sanoa läskiksi, eikä se suutu siitä, kuten rinnakkaisluokan Mira. Annoin sanoa. Ajattelin, että läskien pitää hyväksyä osansa. Ja totuushan oli, että olin ylipainoinen, mitä sitä nyt kieltämään. Olisi pitänyt kieltäytyä läski-termistä, mutta hyväksyä vaikkapa lihava-sana.

Kun kerron muuttaneeni monta kertaa paikasta toiseen, asuneeni ulkomaillakin, tuon yleensä esiin, että olen sen myötä oppinut sopeutumistaitoa. Salaisuudeksi on jäänyt se, että joka kerta olen jollakin tavalla piilottanut osan itsestäni, koska erilaisuutta ei hyväksytä. Väärä murre, aksentti, muodista edellä/jäljessä olevat vaatteet, ei syiden tarvitse lapsuudessa ja nuoruudessa olla kovin kummoisia, jotta syrjintä alkaa. Koululuokkien kaveripiirit ovat syntyneet ekalla, kolmannella, seitsemännellä luokalla, niihin on vaikea päästä kesken kaiken.

Helpoiten pääsee mukaan, jos on yhdenmielinen. Se ei herätä pelotusta kenessäkään. Eipä kyllä kiinnostustakaan. Pitäisi osata olla sopivasti sopeutuva ja sopivasti erilainen, mutta se ei ole ollut minun lajini. Singahdan ääripäästä toiseen, en jaksa mielistellä kuin hetken. Ja sitten ihmettelen, miksei kukaan viihdy seurassani.

Uutena kasvona olen tottunut myös siihen, että ensimmäiset viikot uudessa paikassa ovat yhtä hullunmyllyä. Kaikki ovat kiinnostuneita, kyselevät mitä erikoisempia asioita. Pikkuhiljaa kiinnostus laantuu ja arkipäiväisyys jää jäljelle. Ensivaikutelman voi antaa vain kerran, sanotaan. Siinä onkin työsarkaa, jos on epävarma itsestään. Totuushan on, että tavallisissa ihmiskontakteissa ei tarvitse myydä itseään, riittää, kun on oma rento itsensä.

Huomasin viikonloppuna, että vahvasta persoonastani huolimatta perusroolini on syrjäänvetäytyvä. Kun paikalla on minua dominoivampi ihminen, annan hänen vapaasti määrätä. En halua edes sekaantua asioihin. Koen oloni epämukavaksi. Tulen tällaisten ihmisten kanssa toimeen, mutta en nauti heidän seurastaan. Kohteliaisuudesta tietysti kuuntelen, mitä heillä on sanottavaa ja osallistun keskusteluun, mutta se on hyvin pinnallista.

Nykyisin, kun itsetuntoni on huomattavasti kohentunut aiempien vuosien tilasta, saatan silti sortua vähättelemään itseäni. Tiedän, että olen tärkeä, mutta aina ei tunnu sille. Silloin tarvitsen vakuutteluja, että olen tärkeä. Enimmäkseen puolisolta, mutta tarpeen tullen myös muilta.

Siksi onkin hurjan nautinnollista olla sellaisessa seurassa, missä voi olla 101 % oma itsensä, ei tarvitse epäillä, kelpaako vai ei. Sitä vain on sellainen kiinteä olemisen tila, joka ei muutu. Niin, ja viikonloppuun kuuluu tietysti se, että saa nukkua pitkään, löhöillä ja höpsötellä. Nyt olen tosin flunssassa, joten siltä osin on ollut tympeä herätä limaklöntti kurkussa, mutta muuten.. :)