Muutamat viimeaikaiset blogikirjoitukset ovat herättäneet minut pohtimaan etsimistä ja kaipuuta. Muistan ajan teini-iässä, kun seurustelukumppani oli suorastaan pakkomielle. Iltaisin itkin itseni uneen ihmisen ikävässä. Myöhemmin, kun parisuhteessa meni huonosti, kaipasin jotain. Kun siinä meni hyvin, kaipasin silti jotain.

Nähtyäni Levottomat, se kolahti. "Yhtä en saa" on sen jälkeen ollut paras tulkki näille ikävän tunteille. Sävelen ja sanojen tekijää en jaksanut kaivaa, minä yhdistän sen aina ja vain Levottomat-elokuvaan. Kaipuuseen, ikävään, johonkin sellaiseen, mistä osaa vain epämääräisella tasolla haaveilla.

Järki ei riitä ymmärtämään, mitä kaipuu oikeastaan onkaan. Ehkä mielikuva siitä, mitä voisi olla, jos asiat olisivat toisin. Haavekuvaa ja unelmaa asioista, joiden totuus on arkisempi. Kipeä toive siitä, miten elämä sujuisi, jos käännettä ei olisi tapahtunut.

Kyllä minä edelleen haaveilen, mutta jotenkin realistisemmalla tasolla: haaveisiini kuuluu esim. perheeni, en vain minä. Tiedän, että paikkani on nyt tässä. Jos ryhdyn liikaa suremaan sitä, etten olen valinnut toisin, tulen vain katkeraksi ämmäksi. En tiedä, miten olen tämän tasapainon saavuttanut, mutta olen iloinen, että voin elää myös tällaista onnen aikaa. Itkeä tirautan välillä itkut pois ja jatkan elämääni yrittäen ottaa siitä irti mahdollisimman paljon hyviä asioita.

Pakko saada aina se mitä en yleensä saa
Pakkomielle, suuri tarve ja juuri sitä kaipaan
ainoaa, puuttuvaa
Tyhjä paikka aina sille mitä en ikinä saa
kaikki muu on korviketta ja turhaa ellen mä saa
ainoaa puuttuvaa

Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan
yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa

Pakko mennä aina kauemmas kuin minne mä nään
aidan taakse, sinne missä on
ruoho vihreämpää
Etsimään puuttuvaa

Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan
yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa
Yhtä en saa, yhtä en vielä ainakaan
yhtä en saa ja muu on turhaa

Ootetaan, aina vaan, jotain
jonka jälkeen ei jää enää mitään puuttumaan