Elämässä sattuu ja tapahtuu. Myös minun. Talviloma meni mukavasti, tuli
ulkoiltua ja nautiskeltua elämästä. Kaikki tuntui ihan kivalle, lomaa
oli odotettu kuin kuuta nousevaa - viimeiset päivät töissä tuntuivat
matelevan to-del-la hitaasti. Olihan se sen arvoista! Loma meni maalla,
kävini lukemassa sähköpostit pikaisesti päivän kahden välein
(kotioloissa postilaatikko on auki koko ajan ja aina koneen ohi
mennessä vilaisen, mitä on tapahtunut).
Paluu
arkeen oli kuitenkin karumpi. On myönnettävä, etten nyt ole
työkuntoinen. Juttelin eilen sekä psykiatrisen sairaanhoitajan
(omahoitajani), terveydenhoitajan että omalääkärini kanssa ja
lopputulos on, että olen sairaslomalla nyt jonkun aikaa. Mitä
tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en tiedä. Nyt on lähinnä pöllämystynyt
olo, kun kotisohvalta tätä kirjoitan. Oli helpotus huomata, että
uskalsin hakea apua jaksamiseeni. Tuntui hyvälle, että lääkäri otti
minut vastaan erikseen, vaikka hän oli jo lähdössä kotiin. Jäi tunne,
että asiani oli todella tärkeä.
Työasiat koetan unohtaa
parhaan kykyni mukaan. En ole korvaamaton, töiden uudelleenorganisointi
on esimieheni tehtävä, ei minun. Toki mietin, vaikuttaako tällainen
masennuksesta yms. johtuva poissaolo asemaani työpaikalla. Tärkeintä
lienee kuitenkin se, että saan itseni siihen kuntoon, että jaksan taas
tehdä töitä.
Mitä sitten aion tehdä tulevina päivinä?
Tassutella hiljalleen eteenpäin kotona, käydä ehkä kävelemässä tai
uimahallissa. Nukkua! Itkeä, jos sille tuntuu. Kirjoittaa tänne
tuntemuksistani. Positiivista on, että minulla on suunnitelmia, en ole
niin syvällä masennuksen ja epätoivon suossa, etten jaksaisi ajatella
tulevaisuuteen. Osan menoista olen ruksinut kalenterista yli, kuten
valmistautumista vaativat tentit, mutta jotakin pitää koittaa tehdä,
sillä alakulo saa entistä voimakkaamman otteen, jos vain eristäydyn
sängynpohjalle. Totta kai sekin puoltaa paikkaansa, ainakin aluksi,
mutta tavoitteeni on päästä ylöspäin :)
keskiviikko, 15. maaliskuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.