Elämässä sattuu ja tapahtuu. Myös minun. Talviloma meni mukavasti, tuli ulkoiltua ja nautiskeltua elämästä. Kaikki tuntui ihan kivalle, lomaa oli odotettu kuin kuuta nousevaa - viimeiset päivät töissä tuntuivat matelevan to-del-la hitaasti. Olihan se sen arvoista! Loma meni maalla, kävini lukemassa sähköpostit pikaisesti päivän kahden välein (kotioloissa postilaatikko on auki koko ajan ja aina koneen ohi mennessä vilaisen, mitä on tapahtunut).

Paluu arkeen oli kuitenkin karumpi. On myönnettävä, etten nyt ole työkuntoinen. Juttelin eilen sekä psykiatrisen sairaanhoitajan (omahoitajani), terveydenhoitajan että omalääkärini kanssa ja lopputulos on, että olen sairaslomalla nyt jonkun aikaa. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en tiedä. Nyt on lähinnä pöllämystynyt olo, kun kotisohvalta tätä kirjoitan. Oli helpotus huomata, että uskalsin hakea apua jaksamiseeni. Tuntui hyvälle, että lääkäri otti minut vastaan erikseen, vaikka hän oli jo lähdössä kotiin. Jäi tunne, että asiani oli todella tärkeä.

Työasiat koetan unohtaa parhaan kykyni mukaan. En ole korvaamaton, töiden uudelleenorganisointi on esimieheni tehtävä, ei minun. Toki mietin, vaikuttaako tällainen masennuksesta yms. johtuva poissaolo asemaani työpaikalla. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että saan itseni siihen kuntoon, että jaksan taas tehdä töitä.

Mitä sitten aion tehdä tulevina päivinä? Tassutella hiljalleen eteenpäin kotona, käydä ehkä kävelemässä tai uimahallissa. Nukkua! Itkeä, jos sille tuntuu. Kirjoittaa tänne tuntemuksistani. Positiivista on, että minulla on suunnitelmia, en ole niin syvällä masennuksen ja epätoivon suossa, etten jaksaisi ajatella tulevaisuuteen. Osan menoista olen ruksinut kalenterista yli, kuten valmistautumista vaativat tentit, mutta jotakin pitää koittaa tehdä, sillä alakulo saa entistä voimakkaamman otteen, jos vain eristäydyn sängynpohjalle. Totta kai sekin puoltaa paikkaansa, ainakin aluksi, mutta tavoitteeni on päästä ylöspäin :)