Tänään olen ollut reipas. Heräsin aikaisin ja ehdin puoleen päivään mennessä siivota makuuhuoneen (muu koti siistittiin eilen), hoitaa kaikki asiat keskustassa ja käydä vielä kaupassakin. Nyt on siis askartelutarpeita pikkuneidille, postimerkkejä minulle ja ruokaa koko perheelle.

Kirjastosta löytyi pari uutuuskirjaa, toinen Heli Krugerin Olen koskettanut taivasta. Senkin ehdin jo lukea :) - Niin ja itkeä, sitäkin olen ehtinyt tänään ihan riittämiin. Ihan typerät asiat saavat vesihanat vuotamaan, vähän samalla tavalla kuin sitä oli hormonihuuruissa synnytyksen jälkeen ja ihan jokainen asia saattoi saada itkun valloilleen.

Synnytysvertaus on pinnalla siksi, että ystäväni synnyttää esikoisensa näinä päivinä. Olen syksyn ja talven aikana jutellut hänen kanssaan monista asioista, jotka liittyvät äidiksi tuloon. Kuinka pärjätä, on ollut hänen mielensä päällä, miten sopeutua elämään yösyöttöjen, vaipparallin ja muun uppo-oudon ja aikaavievän kanssa.

Samalla tavalla minä nyt kipuilen pärjäämiseni kanssa. Elämääni ei tosin mullista vauva, vaan masennus. Ensimmäinen masennuskauteni oli reilut 14 vuotta sitten ja sen jälkeen niitä onkin tullut vaihdellen niin monta, etten jaksa enää laskea. KELA sentään korvaa lääkkeet 100 %:sti, joten yksi huoli on vähemmän. Silti jäljelle jää niin monta, etten osaa edes laskea.

Mutta tämä yleinen pärjääminen on nyt pinnalla. Olen kai järkyttynyt siitä, että jouduin sairaslomalle, etten osannutkaan hoitaa itse itseäni. Pettynyt siitä, etten tajunnut aiemmin. Olen kai liian huolettomasti tuudittautunut siihen valheeseen, että ei tarvitse enää kytätä itseään. Kun se kyttääminenkin osaa rasittaa! Onko tämä nyt merkki siitä, että on aika lisätä/vähentää lääkitystä, vaihtaa merkkiä, tilata lisäaika lääkärille, ottaa sairaslomaa, kieltäytyä menoista.

Vaikka luulen eläväni suhteellisen normaalia elämää, elänkö sittenkään? Varjostaako sairaus kuitenkin kaikkea, mitä teen?