Tänään olen ollut reipas. Heräsin aikaisin ja ehdin puoleen päivään
mennessä siivota makuuhuoneen (muu koti siistittiin eilen), hoitaa
kaikki asiat keskustassa ja käydä vielä kaupassakin. Nyt on siis
askartelutarpeita pikkuneidille, postimerkkejä minulle ja ruokaa koko
perheelle.
Kirjastosta löytyi pari uutuuskirjaa, toinen Heli Krugerin Olen
koskettanut taivasta. Senkin ehdin jo lukea :) - Niin ja itkeä, sitäkin
olen ehtinyt tänään ihan riittämiin. Ihan typerät asiat saavat
vesihanat vuotamaan, vähän samalla tavalla kuin sitä oli
hormonihuuruissa synnytyksen jälkeen ja ihan jokainen asia saattoi
saada itkun valloilleen.
Synnytysvertaus on pinnalla siksi,
että ystäväni synnyttää esikoisensa näinä päivinä. Olen syksyn ja
talven aikana jutellut hänen kanssaan monista asioista, jotka liittyvät
äidiksi tuloon. Kuinka pärjätä, on ollut hänen mielensä päällä, miten
sopeutua elämään yösyöttöjen, vaipparallin ja muun uppo-oudon ja
aikaavievän kanssa.
Samalla tavalla minä nyt kipuilen
pärjäämiseni kanssa. Elämääni ei tosin mullista vauva, vaan masennus.
Ensimmäinen masennuskauteni oli reilut 14 vuotta sitten ja sen jälkeen
niitä onkin tullut vaihdellen niin monta, etten jaksa enää laskea. KELA
sentään korvaa lääkkeet 100 %:sti, joten yksi huoli on vähemmän. Silti
jäljelle jää niin monta, etten osaa edes laskea.
Mutta tämä
yleinen pärjääminen on nyt pinnalla. Olen kai järkyttynyt siitä, että
jouduin sairaslomalle, etten osannutkaan hoitaa itse itseäni. Pettynyt
siitä, etten tajunnut aiemmin. Olen kai liian huolettomasti
tuudittautunut siihen valheeseen, että ei tarvitse enää kytätä itseään.
Kun se kyttääminenkin osaa rasittaa! Onko tämä nyt merkki siitä, että
on aika lisätä/vähentää lääkitystä, vaihtaa merkkiä, tilata lisäaika
lääkärille, ottaa sairaslomaa, kieltäytyä menoista.
Vaikka luulen eläväni suhteellisen normaalia elämää, elänkö sittenkään? Varjostaako sairaus kuitenkin kaikkea, mitä teen?
maanantai, 20. maaliskuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.