Surutyölle on annettava aikaa ja tilaa. Laitoin tällaisen tekstarin kaverille äskettäin. Samalla mietin omaa elämääni, saamaani diagnoosia ja sitä, missä olen nyt. Kun muutama vuosi sitten palasin pidemmän tauon jälkeen mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja lääkekokeilut, terapiat ym. aloitettiin uudestaan, elin keskellä hullunmyllyä. Lääke X auttoi vuonna Y, annosta piti jopa kasvattaa, mutta yllättäen seuraavana vuonna, samaisen lääkkeen puolitettukin annos teki olon ihan kummaksi.

Lääkärin ehdottaessa vuonna 2004 kaksisuuntaisen mahdollisuutta heti ensimmäinen reaktioni oli, että joo! Olin niin väsynyt masennusjankutukseen, kun aika ajoin mieliala veti häränpyllyt ja hyppäsi korkealle kuin.. no, epänormaalin korkealle.

Jatkuva epätietoisuus siitä, mikä oikein on, miksi masennukset toistuvat, miksi olen väsynyt, aloitekyvytön, saamaton? Miksi yllättäen rysähtää toiseen ääripäähän, olenko vain jotenkin viallinen, kun en osaa elää tasapainoisesti? Miksi elämässäni on tällainen varjo, miten jaksan eteenpäin? Onko seuraava masennuskausi se, joka katkaisee kamelin kaulan vai sinnittelenkö vielä? Kestääkö puoliso minua, kestänkö minä itseäni? Pystynkö elämään ns. normaalia elämää lainkaan?

Surutyön aika taitaa olla taas nyt, kun akuuteimmat vaiheet ovat jälleen ohi. Lääkkeiden syöminen ja kunnolla nukkuminen ovat vain pisara meressä. En tiedä, mitä tuleman pitää, mutta jos se ei tapa, se vahvistaa :)

(Tiedoksi: en ole itsetuhoinen. Oikeasti.)