Surutyölle on annettava aikaa ja tilaa. Laitoin tällaisen tekstarin
kaverille äskettäin. Samalla mietin omaa elämääni, saamaani diagnoosia
ja sitä, missä olen nyt. Kun muutama vuosi sitten palasin pidemmän
tauon jälkeen mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja lääkekokeilut,
terapiat ym. aloitettiin uudestaan, elin keskellä hullunmyllyä. Lääke X
auttoi vuonna Y, annosta piti jopa kasvattaa, mutta yllättäen
seuraavana vuonna, samaisen lääkkeen puolitettukin annos teki olon ihan
kummaksi.
Lääkärin ehdottaessa vuonna 2004 kaksisuuntaisen mahdollisuutta heti
ensimmäinen reaktioni oli, että joo! Olin niin väsynyt
masennusjankutukseen, kun aika ajoin mieliala veti häränpyllyt ja
hyppäsi korkealle kuin.. no, epänormaalin korkealle.
Jatkuva epätietoisuus siitä, mikä oikein on, miksi masennukset
toistuvat, miksi olen väsynyt, aloitekyvytön, saamaton? Miksi yllättäen
rysähtää toiseen ääripäähän, olenko vain jotenkin viallinen, kun en
osaa elää tasapainoisesti? Miksi elämässäni on tällainen varjo, miten
jaksan eteenpäin? Onko seuraava masennuskausi se, joka katkaisee
kamelin kaulan vai sinnittelenkö vielä? Kestääkö puoliso minua,
kestänkö minä itseäni? Pystynkö elämään ns. normaalia elämää lainkaan?
Surutyön aika taitaa olla taas nyt, kun akuuteimmat vaiheet ovat
jälleen ohi. Lääkkeiden syöminen ja kunnolla nukkuminen ovat vain
pisara meressä. En tiedä, mitä tuleman pitää, mutta jos se ei tapa, se
vahvistaa :)
(Tiedoksi: en ole itsetuhoinen. Oikeasti.)
keskiviikko, 12. huhtikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.