Yhtenä yönä näin unta, että olin raskaana. Lääkäri tutki minua uudella hienolla ultralaitteella ja esitteli sen teknisiä ominaisuuksia, heh. Mutta tuo raskaanaoleminen oli jotenkin, eh, järkytys.  No juu, nykylapsi on jo aika iso enkä minäkään nuorru, joten jossain vaiheessa olisi syytä miettiä vakavasti, aikooko sitä vielä lisääntyä.

Puolison ajoittaiset poissaolokaudet hankaloittavat. Minun oma jaksamiseni mielialaongelmineni voi olla heikkoa, suku on kaukana. Pitäisi järjestää jostakin isompi asunto, tähän mahdumme hädin tuskin nyt. Koulu on pahasti vaiheessa ja mitähän muuta? Esikoisen koulukuviotkin olisi suotuisaa järjestää niin, ettei koulun vaihtoa tulisi muuton myötä alkuluokilla. No, tämä jatkuva taapertaminen arjessa tympii, liekö tuo yhtään parantuisi jos olisi yksi rääpäle lisää "haittoina". Sillä työtä ja yöheräilyjähän se tietää, jos vauva on tulossa. Toisaalta, sitten olisi aikaa olla kotona ja paistaa lettuja kotiin tulevalle alaluokkalaiselle.

Jossakin kirjoitettiin, että mielenterveysongelmaisilla on yhtä lailla oikeus lapsiin kuin "terveillä" vanhemmillakin, he vain tarvitsevat enemmän tukiverkostoja. Perheenlisäystä on syytä alkaa suunnittelemaan ajoissa, että lääkitys ehditään miettiä kuntoon.

Näin äitienpäivän alla on syytä pysähtyä miettimään, mitä äitiys itse asiassa pitääkään sisällään. Jos eduskunta meuhkaa hedelmöityshoitolaista ja kyttää naisparien oikeutta saada lapsia, niin kuka vahtii heteron oikeuksia - tai velvollisuuksia? On katalaa, että ne, jotka usein olisivat hyviä vanhempia, eivät lapsia saa ja taas ne, jotka ovat ns. huonoja vanhempia (eväät "kunnon vanhemmuudelle" puuttuvat, tukea ei ole, motivaatio nolla), lisääntyvät holtittomasti.

Eräs masentunut tuttavani on hankkiutunut useamman kerran lyhyin väliajoin raskaaksi. Osasyynä hän sanoo, että se ratkaisee työ- ja opiskeluongelmat seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Voi olla "luvan kanssa" kotona. Samalla hän kuitenkin valittaa, miten raskasta elämä on ja miten hän ei millään jaksaisi. Toki useamman lapsen päivähoitokin maksaa, mutta mikä on oman jaksamisen hinta? Miten lapsi reagoi, jos äiti on loputtomiin yhtä kuiviin imetty kuin tiskirätti?

Synnytyksestä sanotaan, että homma sujuu parhaiten, kun antaa supistusten viedä kerta kerralta lähemmäksi vauvan syntymää ilman että koettaa kontrolloida kehonsa toimintaa turhan paljoa. Ehkä sama toimii vanhemmuudessakin. Kun uskaltautuu avoimin mielin heittäytyä tuntemattomaan, ei ainakaan ole rasitteena mitään "pitäisi olla sitä ja tätä" -kahleita. Sillä ei ole yhtä oikeaa mallia olla äiti, vaan siihen(kin) rooliin kasvaa lapsen myötä.

Hyvää äitienpäivää vähän jälkijunassa!