Yhtenä yönä näin unta, että olin raskaana. Lääkäri tutki minua uudella
hienolla ultralaitteella ja esitteli sen teknisiä ominaisuuksia, heh.
Mutta tuo raskaanaoleminen oli jotenkin, eh, järkytys. No juu,
nykylapsi on jo aika iso enkä minäkään nuorru, joten jossain vaiheessa
olisi syytä miettiä vakavasti, aikooko sitä vielä lisääntyä.
Puolison ajoittaiset poissaolokaudet hankaloittavat. Minun oma
jaksamiseni mielialaongelmineni voi olla heikkoa, suku on kaukana.
Pitäisi järjestää jostakin isompi asunto, tähän mahdumme hädin tuskin
nyt. Koulu on pahasti vaiheessa ja mitähän muuta? Esikoisen
koulukuviotkin olisi suotuisaa järjestää niin, ettei koulun vaihtoa
tulisi muuton myötä alkuluokilla. No, tämä jatkuva taapertaminen
arjessa tympii, liekö tuo yhtään parantuisi jos olisi yksi rääpäle
lisää "haittoina". Sillä työtä ja yöheräilyjähän se tietää, jos vauva
on tulossa. Toisaalta, sitten olisi aikaa olla kotona ja paistaa
lettuja kotiin tulevalle alaluokkalaiselle.
Jossakin
kirjoitettiin, että mielenterveysongelmaisilla on yhtä lailla oikeus
lapsiin kuin "terveillä" vanhemmillakin, he vain tarvitsevat enemmän
tukiverkostoja. Perheenlisäystä on syytä alkaa suunnittelemaan ajoissa,
että lääkitys ehditään miettiä kuntoon.
Näin äitienpäivän
alla on syytä pysähtyä miettimään, mitä äitiys itse asiassa pitääkään
sisällään. Jos eduskunta meuhkaa hedelmöityshoitolaista ja kyttää
naisparien oikeutta saada lapsia, niin kuka vahtii heteron oikeuksia -
tai velvollisuuksia? On katalaa, että ne, jotka usein olisivat hyviä
vanhempia, eivät lapsia saa ja taas ne, jotka ovat ns. huonoja
vanhempia (eväät "kunnon vanhemmuudelle" puuttuvat, tukea ei ole,
motivaatio nolla), lisääntyvät holtittomasti.
Eräs masentunut
tuttavani on hankkiutunut useamman kerran lyhyin väliajoin raskaaksi.
Osasyynä hän sanoo, että se ratkaisee työ- ja opiskeluongelmat
seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Voi olla "luvan kanssa" kotona. Samalla
hän kuitenkin valittaa, miten raskasta elämä on ja miten hän ei millään
jaksaisi. Toki useamman lapsen päivähoitokin maksaa, mutta mikä on oman
jaksamisen hinta? Miten lapsi reagoi, jos äiti on loputtomiin yhtä
kuiviin imetty kuin tiskirätti?
Synnytyksestä sanotaan, että
homma sujuu parhaiten, kun antaa supistusten viedä kerta kerralta
lähemmäksi vauvan syntymää ilman että koettaa kontrolloida kehonsa
toimintaa turhan paljoa. Ehkä sama toimii vanhemmuudessakin. Kun
uskaltautuu avoimin mielin heittäytyä tuntemattomaan, ei ainakaan ole
rasitteena mitään "pitäisi olla sitä ja tätä" -kahleita. Sillä ei ole
yhtä oikeaa mallia olla äiti, vaan siihen(kin) rooliin kasvaa lapsen
myötä.
Hyvää äitienpäivää vähän jälkijunassa!
sunnuntai, 14. toukokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.