"Jokainen haluaa kokea kuuluvansa jonnekin", kirjoitti Tohtori kommentissaan minulle. Totta, on tärkeää olla osa jotakin ryhmää. Jäin miettimään, mitä nämä ryhmät ovat.

Perhe (suku) tulee varmaankin ensimmäisenä. On tärkeää kokea olevansa rakastettu lapsi, arvostettu sisar, käly tai miniä. Vanhemmat ovat lapsen ensimmäinen kontakti ulkomaailmaan. Tietyssä iässä lapsi alkaa tajuta, että onkin olemassa kaksi erillistä olentoa: hoitaja ja hän itse, jolloin alkaa ensimmäinen eroahdistuskausi. Tästä eteenpäin lapsen pitäisikin saada kokea yhteenkuuluvuutta, mutta samalla myös tukea itsenäistymiseen - ja aikuisuudessa sitten hyväksyntää, kun vanhempien "valta" on jo väistynyt.

Perheeseen kuuluvat myös puoliso ja mahdolliset lapset, toki. Tämä on tietysti vapaaehtoinen valinta, ja useimmiten kai parisuhteet sujuvat ihan mukavasti satunnaisia töyssyjä lukuunottamatta. Siltä osin kai yhteenkuuluvuus pitäisi olla taattua?

Päiväkoti-, koulu- ja työyhteisöt ovat merkittävä osa ihmisyyttä. Niissä vietetään iso osa elämästä ja niiden ihmissuhteet ovat voimakkaassa roolissa. Jos niissä tulee kiusatuksi tai syrjityksi, on vaarana, että ihminen eristäytyy entisestään.

Se aika, mikä ei kulu työssä ja kotona, on kai sitten ihmissuhteita, harrastuksia ym. varten. Voiko nämä livekontaktit korvata nettikontakteilla? Riittääkö se, että ihminen kokee kuuluvansa netissä toimivan foorumin X yhteisöön? Itse olen pidemmän aikaa haikaillut liveystävien seuraa, sellaisten, jotka olisivat älyllisellä tasolla vertaisiani ;) Siis että olisimme samalla aaltopituudella, arvostaisimme suunnilleen samanlaisia asioita ja kiinnostus pitää yhteyttä olisi yhtäläinen.

Tätä kautta edelsi voimakas nettipainottuminen. Se riitti silloin. Tuolloin ihmissuhteet pystyi hoitamaan tietokoneelta. Nyt kaipaan irtiottoa kotikuvioista ja jotakin konkreettista. Ei sen tarvitsisi olla ihmeellistä. Teekupponen, hiekkalaatikko (jos hänellä olisi lapsia), kävelylenkki. Tällä hetkellä en koe kuuluvani oikein mihinkään harrastus- tai kaverimielessä. Ei ole tällä paikkakunnalla sellaista tiivistä yhteisöä, jossa olisin ottanut paikkani. Onneksi on pari tärkeää ihmistä kauempana, joille voi kertoa asioitaan ja kokea sitä kautta yhteenkuuluvuutta. Se pitää järjissään - samoin tämä kirjoittaminen.

Kirjoitin aiemmin erilaisuudesta ja uudelle paikkakunnalle sopeutumisen haasteista. Tämä on ilmeisesti toinen haaste, jonka ratkaisun avaimet ovat nyt hukassa. Miten aikuinen ihminen löytää todellisia ystäviä? Tai edes kaveritason ihmisiä omalta paikkakunnaltaan? Kun itsensä tyrkyttäminen kirjallisuuskerhoon, näytelmäryhmään ja karateseuraan sekä parhaan toivominen ei ole tuottanut tulosta, mitä jää jäljelle?