Sain äskettäin kuulla, että lähipiirissä eräs syöpää sairastava lapsi,
vain kuukautta omaa lastani vanhempi on kuollut. Luin äidin pitkän
kertomuksen siitä, miten viimeinen vuosi on mennyt. Leikkauksen avulla
hän sai hitusen lisää elinaikaa, tutkimuksilla autettiin lääkäreitä
saamaan lisätietoa syövän mahdollisista uusista hoitokeinoista.
En osaa kuvitella kamalampaa asiaa kuin nähdä oman lapsensa kärsivän.
Miten uupunut voi vanhempi olla, miten voi ammentaa toivoa mistään, kun
tietää, ettei sitä ole. Olinko tyhmä, kun eilen illalla ajattelin, että
jos nyt on jälleen yksi lapsi lisää lähipiirissä kuollut,
todennäköisyys oman lapsen menettämiselle pienenee (edellyttäen, että
lapsikuolemien määrä on vakio). Kun N:n tilalla voisi ihan yhtä hyvin
olla oma lapsi. Ei syöpä kysy sitä, kehen iskee. Se vain tulee, kuten
muutkin sairaudet. On alistuttava elämän kulkuun. Tehtävä parhaansa,
mutta silti hyväksyttävä tosiasioita.
N:n muistolle tutut, mutta niin surulliset Aleksis Kiven säkeet:
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.
Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.
Siell' on lapsen lysti olla,
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
Kultakehdoss' kellahdella,
Kuullella kehräjälintuu.
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.
tiistai, 30. toukokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.