Sain äskettäin kuulla, että lähipiirissä eräs syöpää sairastava lapsi, vain kuukautta omaa lastani vanhempi on kuollut. Luin äidin pitkän kertomuksen siitä, miten viimeinen vuosi on mennyt. Leikkauksen avulla hän sai hitusen lisää elinaikaa, tutkimuksilla autettiin lääkäreitä saamaan lisätietoa syövän mahdollisista uusista hoitokeinoista.

En osaa kuvitella kamalampaa asiaa kuin nähdä oman lapsensa kärsivän. Miten uupunut voi vanhempi olla, miten voi ammentaa toivoa mistään, kun tietää, ettei sitä ole. Olinko tyhmä, kun eilen illalla ajattelin, että jos nyt on jälleen yksi lapsi lisää lähipiirissä kuollut, todennäköisyys oman lapsen menettämiselle pienenee (edellyttäen, että lapsikuolemien määrä on vakio). Kun N:n tilalla voisi ihan yhtä hyvin olla oma lapsi. Ei syöpä kysy sitä, kehen iskee. Se vain tulee, kuten muutkin sairaudet. On alistuttava elämän kulkuun. Tehtävä parhaansa, mutta silti hyväksyttävä tosiasioita.

N:n muistolle tutut, mutta niin surulliset Aleksis Kiven säkeet:

Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell' on hieno hietakehto,
Sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell' on lapsen lysti olla,
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
Kultakehdoss' kellahdella,
Kuullella kehräjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma.