SusuPetal kirjoitti lapsenhoito-ongelmista tekstissään Timbuktu.
Tämä herätti minussa joitakin ajatuksia omista tarpeistani. Iso osa
omaa jaksamattomuuttani, etenkin aiemmin on ollut siinä, että olen
joutunut/päätynyt pyörittämään huushollia ja hoitamaan lasta enkä ole
osannut/jaksanut ottaa omaa aikaa niin paljon kuin olisin sitä
tarvinnut. Kun on se tunnollisin ihminen talossa, joka kokee
syyllisyyttä kaikesta, onko ihmekään.
Jo ennen Susun
kirjoitusta mietin, kuinka eilen(kin) lähdin lenkille lapsen kanssa,
vaikka sen olisi voinut jättää isänsä huomaan kotiin. Toisaalta, nyt
tuli sekä minulle että hänelle liikuntaa ja yhdessäoloa. Osaan
keskittyä lapseen paljon paremmin, kun olemme poissa kotoa. Kotona
kalvavat kotityöt ja tenttiprujut, ulkona voi kuluttaa energiaansa
leikkipuistossa ja kirjastossa nauttia läheisyydestä vanhalla
upottavalla sohvalla satujen maailmassa. Siis sellaista irtiottoa
arjesta sekin, vaikka lapsi onkin mukana. Arki kun on minulle sitä
ainaista pyykinpesua ja lattioiden luutuamista.. Ruuan laittoa, vaikka
tietää, että pienempi irvistää ja isompi menee tilanteen tullen
grillille :P
Ei siis ihme, jos väsyttää ja tympii. Ettei jaksa
kaivata muuta. Ettei jaksa pitää kiinni, vaatia kynsin ja hampain,
oikeudesta omaan aikaan, jotta jaksaisi taas arkea eteenpäin. Kun ei
kukaan ole tarjoamassa nykypäivänä (no ehkä isovanhempia
lukuunottamatta) hoitoapua automaattisesti, vaan sitä on itse
pyydettävä ja minä en kehtaa. Puoliso toki osallistuu ja voin tehdä
aika nopeitakin lähtöjä, koska hänen elämänsä pyörii aika pitkälle
kotona. Joskus tuntuu vain kurjalle, kun tietää, että lapsi istuu
kuitenkin vain telkun ääressä ja isä tietokoneella sillä välin, kun
äiti on poissa :P (Näin kärjistäen.) Ongelma onkin ehkä siinä, että
kotiin palattuaan törmää jälleen kerran siihen samaan sekasotkuun ja SE
ärsyttää, kun olisi toivonut muiden siivonneen poissaolon aikana.
Lapsi on kulkenut matkassani "aina". Vauvana tietysti ihan siitä
syystä, että meillä oli tiivis symbioosi imetyksen takia. Tämä tietysti
helpotti aikanaan, mutta silti lapsi kulki kätevämmin mukana kuin
muualla. Eikä aina ollut vaihtoehtoja, kun ei ollut hoitajia.
Isovanhemmat asuivat ja asuvat edelleen kaukana, sopivia tuttuja ei
juuri ole... On vain sopeuduttava ja koitettava jaksaa.
Äiti on vähän väsynyt.
PS: Kyllä se isäkin väsyy. Tämä vaan on naisen blogi, niin tulee naisnäkökulma asioihin.
torstai, 1. kesäkuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.