Aikoinaan äitiryhmässä tehtävänä oli piirtää ajankäyttökakku. Siihen piirrettiin viipaleet, joiden koko kertoi ajankäytön keskinäiset suhteet. Kun ne oli piirretty valmiiksi, paperin toiselle puolelle piirrettiin sama kakku uusiksi, mutta nyt siten, kuin se ihannetapauksessa olisi. Eli jos kaipaisin 7 h yöunien sijaan 9 h unta, univiipale olisi hitusen isompi. Ja sitten pohdittiin keinoja, millä näitä muutoksia saisi aikaan, kun vuorokaudessa on kuitenkin vain 24 h.

Jo silloin mietin, että käytännössä kaikkea aikaani sävyttää katkonaisuus. Mitään ei ole voinut tehdä "rauhassa" ja kunnolla, kun aina on tullut keskeytyksiä, lähinnä tuolloin lapsen taholta. Samat keskeytykset jatkuvat työelämässä, kun aina joku ryntää paikalle "väärään aikaan". Onko niin, että minä olen vain viallinen, kun en osaa jatkaa töitä siihen, mihin jäin ennen keskeytystä? Podenko muisti- vai keskittymishäiriötä? Olenko ongelmatapaus? ;) Sen kyllä tiedostan, että masennus syö muistia aivan mielettömästi. Vasta nyt, kun olo alkaa olla parempi, en unohtele asioita kuten helmi-maaliskuussa. Vielä huhtikuussakin tuli tunteita siitä, että nyt pitäisi muistaa jotakin, mutta mitä.

Toisin sanoen: Masennus vaatii laittamaan pienemmän vaihteen päälle, vähentämään hommia ja tekemään niitä hitaammin. Ei voi olettaa että suorituskyky on normaalin tasolla. Vasta kun toipuminen on vähän edennyt, voidaan tehdä kuormitustestejä ja katsoa, miten "prosessori" kestää.

Nyt alkaa taas olla sellainen "normaali olo", mikä on minulle ominta. Tällainen haluaisin olla aina. Okei, useimmiten. Jaksan laittaa ruokaa, siivota, hoitaa asioita, roikkua ntissä, tehdä monta juttua yhtä aikaa ja silti olla ahdistumatta tekemisten paljoudesta. Sitä kaipaa ihmisiä, elämää, on ok itsensä kanssa. Mitä siitä, vaikka kantapäät ovat niin kuivat, että rikkoisivat sukkahousut, jos sellaisia käyttäisin; mitä siitä, vaikka painan liikaa, kyllä sitä ehtii myöhemminkin laihduttaa. Vaikka ylipaino toki on terveysriski, en ole ahdistunut asiasta.

Ostin tänään uuden repun, pari viikkoa sitten uudet kengät. Ja jo nyt mietin, onko tämä menossa överiksi. Hah. Mihinkä seepra raidoistaan pääsee. Kyttäys päällä heti, kun jotain poikkeavaa ilmenee suuntaan tai toiseen. Kun osaiskin nauttia 24/7 eikä pilaisi edes sitä yhtä varttituntia huolehtimiseen. Minä, ihminen, vajavainen. Onneksi kuitenkin nyt ihan onnellinen.