Aikoinaan äitiryhmässä tehtävänä oli piirtää ajankäyttökakku. Siihen
piirrettiin viipaleet, joiden koko kertoi ajankäytön keskinäiset
suhteet. Kun ne oli piirretty valmiiksi, paperin toiselle puolelle
piirrettiin sama kakku uusiksi, mutta nyt siten, kuin se
ihannetapauksessa olisi. Eli jos kaipaisin 7 h yöunien sijaan 9 h unta,
univiipale olisi hitusen isompi. Ja sitten pohdittiin keinoja, millä
näitä muutoksia saisi aikaan, kun vuorokaudessa on kuitenkin vain 24 h.
Jo silloin mietin, että käytännössä kaikkea aikaani sävyttää
katkonaisuus. Mitään ei ole voinut tehdä "rauhassa" ja kunnolla, kun
aina on tullut keskeytyksiä, lähinnä tuolloin lapsen taholta. Samat
keskeytykset jatkuvat työelämässä, kun aina joku ryntää paikalle
"väärään aikaan". Onko niin, että minä olen vain viallinen, kun en osaa
jatkaa töitä siihen, mihin jäin ennen keskeytystä? Podenko muisti- vai
keskittymishäiriötä? Olenko ongelmatapaus? ;) Sen kyllä tiedostan, että
masennus syö muistia aivan mielettömästi. Vasta nyt, kun olo alkaa olla
parempi, en unohtele asioita kuten helmi-maaliskuussa. Vielä
huhtikuussakin tuli tunteita siitä, että nyt pitäisi muistaa jotakin,
mutta mitä.
Toisin sanoen: Masennus vaatii laittamaan
pienemmän vaihteen päälle, vähentämään hommia ja tekemään niitä
hitaammin. Ei voi olettaa että suorituskyky on normaalin tasolla. Vasta
kun toipuminen on vähän edennyt, voidaan tehdä kuormitustestejä ja
katsoa, miten "prosessori" kestää.
Nyt alkaa taas olla
sellainen "normaali olo", mikä on minulle ominta. Tällainen haluaisin
olla aina. Okei, useimmiten. Jaksan laittaa ruokaa, siivota, hoitaa
asioita, roikkua ntissä, tehdä monta juttua yhtä aikaa ja silti olla
ahdistumatta tekemisten paljoudesta. Sitä kaipaa ihmisiä, elämää, on ok
itsensä kanssa. Mitä siitä, vaikka kantapäät ovat niin kuivat, että
rikkoisivat sukkahousut, jos sellaisia käyttäisin; mitä siitä, vaikka
painan liikaa, kyllä sitä ehtii myöhemminkin laihduttaa. Vaikka
ylipaino toki on terveysriski, en ole ahdistunut asiasta.
Ostin tänään uuden repun, pari viikkoa sitten uudet kengät. Ja jo nyt
mietin, onko tämä menossa överiksi. Hah. Mihinkä seepra raidoistaan
pääsee. Kyttäys päällä heti, kun jotain poikkeavaa ilmenee suuntaan tai
toiseen. Kun osaiskin nauttia 24/7 eikä pilaisi edes sitä yhtä
varttituntia huolehtimiseen. Minä, ihminen, vajavainen. Onneksi
kuitenkin nyt ihan onnellinen.
keskiviikko, 7. kesäkuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.