Mariia tuossa kommentoi aiempaa kirjoitustani, jossa kerroin pakkien pelosta ystävien taholta. Ajattelin pohdiskella hieman tätä, sillä asia on jo pidempään vaivannut minua ja nyt sen olen vasta alkanut tiedostaa. Kun on masentunut, kukaan ei oleta, että minä ottaisin yhteyttä, vaan kaverit hoitavat usein sen puolen. Mutta sitten kun on jo parempi olo ja tietää, että yksinään tuntuu vain kurjalle, olisi kiva tavata joku. Mutta..

Pelkään puhelinta. Tekstiviesti olisi helpompi, mutta saako siinä sanottua kaikkea? Tekstari on tosin helppo, eikä pakkien saaminenkaan tunnu niin kamalalle. Mutta siksihän minä jätän tekstaritkin lähettämättä. Meilaaminen on helppoa, voi rauhassa kirjoittaa ja muotoilla tekstiä, ei ole mitään pituusrajoitteita eikä yleensä aikarajaakaan. Samoin kirjeiden kirjoittaminen. En jaksa edes muistella, montako kirjekaveria minulla on, kun en osaa määritellä ystävyyden ja "pelkän kirjekaveruuden" rajaa. Se on aika häilyväinen välillä. Toisaalta, jotkut ihmiset ovat hyvin selkeästi nimenomaan ystäviä, vaikka on välimatkaa ja vaikka ei oltaisi tavattu/ tavattaisiin harvakseltaan.

Toisten kanssa taas ei synkkaa niin hyvin, mutta silti kirjoittelu jatkuu. Miksi? Ehkä siksi, että kirjoittamisen tarve voittaa. Hävettää myöntää, mutta ehkä olen itsekäs siltä osin, että vuodatan paljon itsestäni. Ehkä en olekaan niin kiinnostunut toisesta kuin hän haluaisi ja siksi karkotan ihmisiä.

Jokin aika sitten mietin pitkään, onko eräs ihminen poistunut elämästäni, kun yhteydenpito väheni. Itse olen aina yrittänyt ilmoitella itsestäni edes jotenkin, postikortilla tai tekstarilla. Alkoi ottaa päähän, kun ihmisestä ei kuulunut mitään, ei minkäänlaisia selityksiä. Mietin, olenko itse tehnyt jotain, sanonut jotakin väärin. Yhteydenpito jatkui, mutta jonkunlaisen kolhun se ihmissuhde sai.

Miksi vaivautua pitämään yhteyttä, jos toinen ei arvosta sitä? Miksi kirjoittaa kerta toisensa jälkeen postikorttia (maksavat muuten nykyään maltaita, ja postimaksutkin nousevat 1.7, joten jos harrastat kirjoittamista, muistahan ostaa ikimerkkejä varastoon ajoissa), kun reaktiot tulevat jälkijunassa?

Vai onko minulla vain jotenkin vääristynyt käsitys ystävyydestä? Alkujaan aloitin blogaamisen pohtimalla seksuaalisuuttani, kuinka toivoisin löytäväni naisen, joka on ystävä ja rakastajatar, jonka kanssa voi olla henkisesti samalla tasolla. Etsinkö tosiaan aina vain tuota? Eikö minulle riitä muu?

Ja siis huom. en tosiaan ajattele kaikista kavereista ja ystävistä seksuaalisesti, vaan ystävät ovat hyviä ystäviä. Ne harvat ja uskolliset.