Mariia tuossa kommentoi aiempaa kirjoitustani,
jossa kerroin pakkien pelosta ystävien taholta. Ajattelin pohdiskella
hieman tätä, sillä asia on jo pidempään vaivannut minua ja nyt sen olen
vasta alkanut tiedostaa. Kun on masentunut, kukaan ei oleta, että minä
ottaisin yhteyttä, vaan kaverit hoitavat usein sen puolen. Mutta sitten
kun on jo parempi olo ja tietää, että yksinään tuntuu vain kurjalle,
olisi kiva tavata joku. Mutta..
Pelkään puhelinta.
Tekstiviesti olisi helpompi, mutta saako siinä sanottua kaikkea?
Tekstari on tosin helppo, eikä pakkien saaminenkaan tunnu niin
kamalalle. Mutta siksihän minä jätän tekstaritkin lähettämättä.
Meilaaminen on helppoa, voi rauhassa kirjoittaa ja muotoilla tekstiä,
ei ole mitään pituusrajoitteita eikä yleensä aikarajaakaan. Samoin
kirjeiden kirjoittaminen. En jaksa edes muistella, montako kirjekaveria
minulla on, kun en osaa määritellä ystävyyden ja "pelkän
kirjekaveruuden" rajaa. Se on aika häilyväinen välillä. Toisaalta,
jotkut ihmiset ovat hyvin selkeästi nimenomaan ystäviä, vaikka on
välimatkaa ja vaikka ei oltaisi tavattu/ tavattaisiin harvakseltaan.
Toisten kanssa taas ei synkkaa niin hyvin, mutta silti kirjoittelu
jatkuu. Miksi? Ehkä siksi, että kirjoittamisen tarve voittaa. Hävettää
myöntää, mutta ehkä olen itsekäs siltä osin, että vuodatan paljon
itsestäni. Ehkä en olekaan niin kiinnostunut toisesta kuin hän haluaisi
ja siksi karkotan ihmisiä.
Jokin aika sitten mietin pitkään,
onko eräs ihminen poistunut elämästäni, kun yhteydenpito väheni. Itse
olen aina yrittänyt ilmoitella itsestäni edes jotenkin, postikortilla
tai tekstarilla. Alkoi ottaa päähän, kun ihmisestä ei kuulunut mitään,
ei minkäänlaisia selityksiä. Mietin, olenko itse tehnyt jotain, sanonut
jotakin väärin. Yhteydenpito jatkui, mutta jonkunlaisen kolhun se
ihmissuhde sai.
Miksi vaivautua pitämään yhteyttä, jos toinen ei arvosta sitä? Miksi
kirjoittaa kerta toisensa jälkeen postikorttia (maksavat muuten nykyään
maltaita, ja postimaksutkin nousevat 1.7, joten jos harrastat
kirjoittamista, muistahan ostaa ikimerkkejä varastoon ajoissa), kun
reaktiot tulevat jälkijunassa?
Vai onko minulla vain jotenkin vääristynyt käsitys ystävyydestä?
Alkujaan aloitin blogaamisen pohtimalla seksuaalisuuttani, kuinka
toivoisin löytäväni naisen, joka on ystävä ja rakastajatar, jonka
kanssa voi olla henkisesti samalla tasolla. Etsinkö tosiaan aina vain
tuota? Eikö minulle riitä muu?
Ja siis huom. en tosiaan ajattele kaikista kavereista ja ystävistä
seksuaalisesti, vaan ystävät ovat hyviä ystäviä. Ne harvat ja
uskolliset.
keskiviikko, 14. kesäkuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.