Paluu arkeen on tapahtunut, eilen oli ensimmäinen työpäivä. Vielä viimeisen vapaapäivän iltana sähelsimme yömyöhään kaikkea. Ja sama eilen. Ei sitä kroppa opi kovin nopeasti takaisin vanhaan rytmiin, nousemaan kilpaa auringon kanssa, kun kesän on tehnyt juuri päinvastoin. Lomailimme siis sukulaisissa lähinnä. Tapasin pari ystävää ja ehdin vähän harrastaa. Siinäpä se. No tietysti niitä autoja ja taloja katselimme, mutta niistä ei nyt parane stressiä repiä. Löytyy, kun löytyy. Muuten - siis stressaamalla - elämä menee ihan pilalle eikä sitä jaksa kukaan.

Mies lähtee reissuun tänään, joten olen loppuviikon ipanan kanssa kaksin. Odotan iltoja innolla, kun on rauha maassa. Ei sillä, etteikö olisi mukavaa miehenkin kanssa, kun lapsi on jo nukkumassa, mutta oma aika on kuitenkin tervetullutta. On taas jäänyt rästijuttuja kirjeiden, kankaiden ja lankojen suhteen. Niitä on kiva hoitaa alta pois kaikessa rauhassa, kuunnella sivukorvalla telkkaria ja olla vain.

Kaveri on kesän aikana taas laihtunut monta monituista kiloa. Tämä on hänen pitkäaikainen projektinsa, kiloja on lähtenyt varmaan puolet jo pois. Pari muutakin kaveria laihduttaa ja minua ahdistaa. Miksi juuri minä olen se itsekuriton salasyöppö, joka sortuu heti toisena päivänä ahmimaan karkkia, pullaa, keksejä..? Haluaisin niin kovasti laihtua, vaikkapa vain 10 kg. Se olisi jo lupaava alku, sillä matkaa normaalipainoon on noin 30 kiloa. Mutta mistä saan motivaation?

Tiedän, pienin askelin. Paljon kasviksia, vähän rasvaa ja sokeria. Miksi sokeri ja rasva maistuvat niin hyvälle? Miksi on kivempi maata sohvalla hyvän kirjan kanssa kuin kävellä itsensä hikeen?

Mies väläytti yllättäen kysymyksen, miltä toinen lapsi tuntuisi. Mikäpä siinä, ei kai minulla oikeasti sitä vastaan mitään ole, kunhan mies itse ottaa sitten isommasta vastuuta kun olen vauvassa kiinni. Olisi lomaa töistä ja mahdollisuus rytmittää elämää uudelleen. Saisi taas käyttöön varastossa pursuavat vaunut, turvaistuimet ja muut vauvatarvikkeet, joita en ole raaskinut myydä "jos vaikka tarvisi vielä". Veljeni saa lapsen loppuvuodesta, ehkä sekin on taas herätellyt näitä vauva-ajatuksia. Ja töistä olisin myös valmis pitämään lomaa, vaikka kotona onkin sitten oma työnsä kahden tenavan kanssa.

MUTTA.. miten mielialalääkkeet ja raskaus/imetys. Deprakine lienee enemmän 'ok', mutta Lamictal on melko 'no-no'. SSRI:t on melko turvallisia, mutta uskaltaisiko niitä ottaa, kun ne voivat heittää helposti manian puolelle. Toisaalta, olen enemmän masentuvainen tapaus, joten ehkä..? Ja kun kuitenkin projekti on pitkä: ei voi tietää milloin tulee raskaaksi (hormonihäiriöt), sitten menee vajaa vuosi raskaana ollessa ja pari-kolme imettäessä. Kolme vuotta on pitkä aika huonolla lääkityksellä. Hankalaa.

Ja sekin olisi eduksi että saisin NYT kiloja pois, JOS ruvettaisiin tosissaan lasta yrittämään :P Äh. Liian vaikeaa loma-aivoilla ajatella tällaista. Siirryn siis kahvihuoneeseen (siellä on kakkua, epistä).