Paluu arkeen on tapahtunut, eilen oli ensimmäinen työpäivä. Vielä
viimeisen vapaapäivän iltana sähelsimme yömyöhään kaikkea. Ja sama
eilen. Ei sitä kroppa opi kovin nopeasti takaisin vanhaan rytmiin,
nousemaan kilpaa auringon kanssa, kun kesän on tehnyt juuri
päinvastoin. Lomailimme siis sukulaisissa lähinnä. Tapasin pari ystävää
ja ehdin vähän harrastaa. Siinäpä se. No tietysti niitä autoja ja
taloja katselimme, mutta niistä ei nyt parane stressiä repiä. Löytyy,
kun löytyy. Muuten - siis stressaamalla - elämä menee ihan pilalle eikä
sitä jaksa kukaan.
Mies lähtee reissuun tänään, joten olen loppuviikon ipanan kanssa
kaksin. Odotan iltoja innolla, kun on rauha maassa. Ei sillä, etteikö
olisi mukavaa miehenkin kanssa, kun lapsi on jo nukkumassa, mutta oma
aika on kuitenkin tervetullutta. On taas jäänyt rästijuttuja kirjeiden,
kankaiden ja lankojen suhteen. Niitä on kiva hoitaa alta pois kaikessa
rauhassa, kuunnella sivukorvalla telkkaria ja olla vain.
Kaveri on kesän aikana taas laihtunut monta monituista kiloa. Tämä on
hänen pitkäaikainen projektinsa, kiloja on lähtenyt varmaan puolet jo
pois. Pari muutakin kaveria laihduttaa ja minua ahdistaa. Miksi juuri
minä olen se itsekuriton salasyöppö, joka sortuu heti toisena päivänä
ahmimaan karkkia, pullaa, keksejä..? Haluaisin niin kovasti laihtua,
vaikkapa vain 10 kg. Se olisi jo lupaava alku, sillä matkaa
normaalipainoon on noin 30 kiloa. Mutta mistä saan motivaation?
Tiedän, pienin askelin. Paljon kasviksia, vähän rasvaa ja sokeria.
Miksi sokeri ja rasva maistuvat niin hyvälle? Miksi on kivempi maata
sohvalla hyvän kirjan kanssa kuin kävellä itsensä hikeen?
Mies väläytti yllättäen kysymyksen, miltä toinen lapsi tuntuisi. Mikäpä
siinä, ei kai minulla oikeasti sitä vastaan mitään ole, kunhan mies
itse ottaa sitten isommasta vastuuta kun olen vauvassa kiinni. Olisi
lomaa töistä ja mahdollisuus rytmittää elämää uudelleen. Saisi taas
käyttöön varastossa pursuavat vaunut, turvaistuimet ja muut
vauvatarvikkeet, joita en ole raaskinut myydä "jos vaikka tarvisi
vielä". Veljeni saa lapsen loppuvuodesta, ehkä sekin on taas herätellyt
näitä vauva-ajatuksia. Ja töistä olisin myös valmis pitämään lomaa,
vaikka kotona onkin sitten oma työnsä kahden tenavan kanssa.
MUTTA.. miten mielialalääkkeet ja raskaus/imetys. Deprakine lienee
enemmän 'ok', mutta Lamictal on melko 'no-no'. SSRI:t on melko
turvallisia, mutta uskaltaisiko niitä ottaa, kun ne voivat heittää
helposti manian puolelle. Toisaalta, olen enemmän masentuvainen tapaus,
joten ehkä..? Ja kun kuitenkin projekti on pitkä: ei voi tietää milloin
tulee raskaaksi (hormonihäiriöt), sitten menee vajaa vuosi raskaana
ollessa ja pari-kolme imettäessä. Kolme vuotta on pitkä aika huonolla
lääkityksellä. Hankalaa.
Ja sekin olisi eduksi että saisin NYT kiloja pois, JOS ruvettaisiin
tosissaan lasta yrittämään :P Äh. Liian vaikeaa loma-aivoilla ajatella
tällaista. Siirryn siis kahvihuoneeseen (siellä on kakkua, epistä).
keskiviikko, 2. elokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.