Kertokaa, onko tässä jotain logiikkaa.

Tultiin töistä siinä neljän maissa. Kiireesti ruokaa, äkkiä liikkeelle, että ehdin luennoille viideksi. Mies ja lapsi jäivät kotiin. Koulussa laitoin toki kännykän äänettömälle. Kuuden maissa muu perhe oli norkoillut koulun pihalla, lähettänyt tekstarin ja myöhemmin koittanut soittaakin. En tietenkään niitä lukenut/ tarkistanut, kun keskityin koulujuttuihin.

Koulu loppui kahdeksan maissa, pyöräilin uimarannalle nauttien ajatuksesta, että kerrankin saan rauhassa tehdä jotain, mitä haluan ja silti ehdin ihmisten ajoissa kotiin. Uimassa meni noin 10 minuuttia. Pukeuduttuani laitoin kännykkään äänet ja huomasin soitot ja tekstarit. Soitin tietysti miehelle, missä luuraavat. Olivat pari tuntia odotelleet kaupungilla.

Hän oli harmistunut, että turhaan odottivat, turhaan yrittivät saada kiinni. Minä pahoitin mieleni siitä, että minun "olisi pitänyt" kytätä puhelinta, reagoida viesteihin heti. Ette usko (eikä mieskään näytä tajuavan), mikä syyllisyys heti iski, kun jouduin näihin ristipaineisiin. Olen paha ihminen, kun haluan tulla omaan tahtiin kotiin enkä rynnätä paikalle päätä pahkaa. Olen paha ihminen, kun yleensäkään lähden kouluun. Vielä pahempi olen, kun en vastaa viesteihin ollessani poissa.

Mikä siinä on, että jos on poissa, pitäisi olla valmis ryntäämään takaisin tuli p**seen alla? Miksi koen syyllisyyttä joka himputin kerta, kun lähden jonnekin? Miksi minulla ei olisi oikeutta omaan aikaan, vapaa-aikaan, kun kuitenkin suurimman osan hereilläoloajastani olen perheen kanssa? Juuri nyt tuntuu ristiriitaiselle, että mies sanoi tukevansa opintojani. No kyllä hän neuvoo ja opastaa, kommentoi kirjoitelmiani jne., mutta tämä käytäntö tökkii ja pahasti.

Nyt pitää tehdä töitä. Tämäkin on tällaista ristiin rastiin -juttua: annanko työlleni tarpeeksi, onko se pois perheeltä, itseltäni? Jos otan enemmän aikaa niille, jääkö työ liian vähälle? Teki niin tai näin, tekee aina väärinpäin.

PS: Kyllä minä tämän vuodatuksen jälkeenkin haluan jatkaa parisuhdeiltoja ;))