Suhteeni ruokaan on aina ollut vähintäänkin mystinen. Lapsena minut
pakotettiin syömään kaurapuuroa, jota nykyään syön vain äärimmäisen
pakon edessä. Työpöydän laatikossa on tosin niitä pikapuuropusseja,
joihin lisätään pari desiä vettä. Toimii aamu- tai välipalana ja ehkä
lounaanakin hätätilanteessa.
Karkkia aloin saada aika vapaasti kasvettuani vähän isommaksi. Mummilla
oli aina jotain pientä tarjottavana. Sieltäköhän se sokeririippuvuus
sai alkunsa? Kotona ei syöty juuri ostotuotteita, mutta äiti leipoi
jatkuvasti ja vasta nyt viime vuosina on alkanut rajoittaa touhuaan
(kun ei ole ketään syömässä) ;) Mutta sieltäkin tuli "lupa" syödä
herkkua tasaiseen tahtiin. Lukiovuosina elin aika pitkälti aamupalan,
lounaan ja välipalan voimin (ja pyöräilin noin 10 km suuntaansa kouluun
syys- ja kevätkuukausina). Välipala koostui parista ruispalasiivusta ja
esim. porkkanasta. Tottahan silloin oli varaa aina silloin tällöin
syödä iso pussi karkkia tai äidin leipomuksia.
Omassa kodissa meni kaikki sitten ihan hullunmyllyksi, kun olin työtön
ja masentunut. Toki osasin laittaa ruokia, mutta en jaksanut enkä
osannut keskittyäkään. Oli helpointa mättää pari pussia ranskiksia
uuniin tai syödä vain voileipiä. Nälkäisenä teki mieli herkkuja, joten
esim. jäätelöä meni iso annos kerralla. Sitten se vain jäi päälle...
Pikkuhiljaa kiloja kertyi. Toki tajusin sen, mutta mitään en osannut
asialle tehdä. Pitkään meillä ei taloudessa ollut vessan peiliä
kummempaa enkä juuri viihtynyt valokuvaustilanteissakaan muualla kuin
kuvaajan paikalla. Nyt kun näen heijastukseni jostain, toivon, että
olisin tajunnut tilanteen aiemmin. Olisihan 10 liikakiloa huomattavasti
helpompi saada pois kuin 30!
Onneksi (?) raskaus katkaisi lihomisen. Silloin voin hyvin ja laihduin!
Kävin jumpassa, uin jne. minkä jaksoin. Vasta ihan viimeisillä
viikoilla väsähdin. Vauvan kanssa se "laiskuus" jatkui. Ei ollut aikaa
aina laittaa kunnon ruokaa, jos oli ruokaa, sitä ei kerinnyt syödä.
Kylmentynyt ruoka ei enää houkutellut. Kun lapsi alkoi syödä samaa
ruokaa aikuisten kanssa, olikin jo pakko opetella suunnilleen sama
rytmi ja ruokavalio. Mutta lähes joka ilta odotin lapsen nukahtamista
kuin kuuta nousevaa, että pääsin avaamaan karkkipussin tai
jäätelöpaketin. Kieroa :(
Painoni nousi imetysaikana jonkun kilon, sen loputtua vielä vähän
lisää. Oma moka. Ilman lisäruokaa imetyshän laihduttaa, mutta
suklaalevy päivässä nollaa tietysti tilanteen :P Kun satanen paukkui
rikki, mulle riitti. Tässä on nyt mennyt jokunen vuosi, pikkuhiljaa
eteenpäin. Välillä palaan takaisin isompiin lukemiin ja välillä
spurttaan alaspäin. Mutta satanen nyt ei ihan vielä lähellä ole :)
Mielialan vaihtelut eivät vaikuta syömiseeni. Masentuneena syön
suruuni, maanisena iloihini. Ainoastaan silloin, kun olen äärettömän
ahdistunut, on hetki, jolloin vatsa tuntuu kääntyvän ympäri, enkä saata
ajatella ruokaa. Äsken lounaalla (evääksi edellispäivän laatikkoa)
aloin miettiä, että tuollainen eväslounas on minulle välttämätön paha,
asia jonka yli haluaisin hypätä kokonaan. Haluan, että ruoka maistuu
hyvälle, että se on vaivatonta tehdä ja että sitä voi syödä kaikessa
rauhassa, mieluiten hyvässä seurassa. Lounaan pitäisi olla irtiotto
työpäivästä, kotioloissa lämpimän ruuan pitäisi olla rauhoittumishetki.
Nyt, kun päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa painoa
pudottamaan, hitaasti, jälleen kerran, olen pohdiskellut suhdettani
ruokaan. Kun v'tuttaa, ei sen pitäisi mennä niin, että mennään
lohduttautumaan karkkihyllylle. Miksi kuitenkin minun toimintatapani on
sellainen?? Toinen kompastuskivi on nälkä. Jos en ole syönyt kunnolla,
sorrun tietysti herkkuihin. Yleisesti ottaen syön aika terveellisesti.
Monipuolisuutta saisi vaihtelemalla kasviksia ja toki lisäämällä niiden
määrää. Herkkuja innostun vetämään naamaani etenkin iltaisin aivan
liikaa. 2 kg porkkanoita jääkaappiin joka illaksi - siinäkö ratkaisu?
torstai, 10. elokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.