Suhteeni ruokaan on aina ollut vähintäänkin mystinen. Lapsena minut pakotettiin syömään kaurapuuroa, jota nykyään syön vain äärimmäisen pakon edessä. Työpöydän laatikossa on tosin niitä pikapuuropusseja, joihin lisätään pari desiä vettä. Toimii aamu- tai välipalana ja ehkä lounaanakin hätätilanteessa.

Karkkia aloin saada aika vapaasti kasvettuani vähän isommaksi. Mummilla oli aina jotain pientä tarjottavana. Sieltäköhän se sokeririippuvuus sai alkunsa? Kotona ei syöty juuri ostotuotteita, mutta äiti leipoi jatkuvasti ja vasta nyt viime vuosina on alkanut rajoittaa touhuaan (kun ei ole ketään syömässä) ;) Mutta sieltäkin tuli "lupa" syödä herkkua tasaiseen tahtiin. Lukiovuosina elin aika pitkälti aamupalan, lounaan ja välipalan voimin (ja pyöräilin noin 10 km suuntaansa kouluun syys- ja kevätkuukausina). Välipala koostui parista ruispalasiivusta ja esim. porkkanasta. Tottahan silloin oli varaa aina silloin tällöin syödä iso pussi karkkia tai äidin leipomuksia.

Omassa kodissa meni kaikki sitten ihan hullunmyllyksi, kun olin työtön ja masentunut. Toki osasin laittaa ruokia, mutta en jaksanut enkä osannut keskittyäkään. Oli helpointa mättää pari pussia ranskiksia uuniin tai syödä vain voileipiä. Nälkäisenä teki mieli herkkuja, joten esim. jäätelöä meni iso annos kerralla. Sitten se vain jäi päälle... Pikkuhiljaa kiloja kertyi. Toki tajusin sen, mutta mitään en osannut asialle tehdä. Pitkään meillä ei taloudessa ollut vessan peiliä kummempaa enkä juuri viihtynyt valokuvaustilanteissakaan muualla kuin kuvaajan paikalla. Nyt kun näen heijastukseni jostain, toivon, että olisin tajunnut tilanteen aiemmin. Olisihan 10 liikakiloa huomattavasti helpompi saada pois kuin 30!

Onneksi (?) raskaus katkaisi lihomisen. Silloin voin hyvin ja laihduin! Kävin jumpassa, uin jne. minkä jaksoin. Vasta ihan viimeisillä viikoilla väsähdin. Vauvan kanssa se "laiskuus" jatkui. Ei ollut aikaa aina laittaa kunnon ruokaa, jos oli ruokaa, sitä ei kerinnyt syödä. Kylmentynyt ruoka ei enää houkutellut. Kun lapsi alkoi syödä samaa ruokaa aikuisten kanssa, olikin jo pakko opetella suunnilleen sama rytmi ja ruokavalio. Mutta lähes joka ilta odotin lapsen nukahtamista kuin kuuta nousevaa, että pääsin avaamaan karkkipussin tai jäätelöpaketin. Kieroa :(

Painoni nousi imetysaikana jonkun kilon, sen loputtua vielä vähän lisää. Oma moka. Ilman lisäruokaa imetyshän laihduttaa, mutta suklaalevy päivässä nollaa tietysti tilanteen :P Kun satanen paukkui rikki, mulle riitti. Tässä on nyt mennyt jokunen vuosi, pikkuhiljaa eteenpäin. Välillä palaan takaisin isompiin lukemiin ja välillä spurttaan alaspäin. Mutta satanen nyt ei ihan vielä lähellä ole :)

Mielialan vaihtelut eivät vaikuta syömiseeni. Masentuneena syön suruuni, maanisena iloihini. Ainoastaan silloin, kun olen äärettömän ahdistunut, on hetki, jolloin vatsa tuntuu kääntyvän ympäri, enkä saata ajatella ruokaa. Äsken lounaalla (evääksi edellispäivän laatikkoa) aloin miettiä, että tuollainen eväslounas on minulle välttämätön paha, asia jonka yli haluaisin hypätä kokonaan. Haluan, että ruoka maistuu hyvälle, että se on vaivatonta tehdä ja että sitä voi syödä kaikessa rauhassa, mieluiten hyvässä seurassa. Lounaan pitäisi olla irtiotto työpäivästä, kotioloissa lämpimän ruuan pitäisi olla rauhoittumishetki.

Nyt, kun päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa painoa pudottamaan, hitaasti, jälleen kerran, olen pohdiskellut suhdettani ruokaan. Kun v'tuttaa, ei sen pitäisi mennä niin, että mennään lohduttautumaan karkkihyllylle. Miksi kuitenkin minun toimintatapani on sellainen?? Toinen kompastuskivi on nälkä. Jos en ole syönyt kunnolla, sorrun tietysti herkkuihin. Yleisesti ottaen syön aika terveellisesti. Monipuolisuutta saisi vaihtelemalla kasviksia ja toki lisäämällä niiden määrää. Herkkuja innostun vetämään naamaani etenkin iltaisin aivan liikaa. 2 kg porkkanoita jääkaappiin joka illaksi - siinäkö ratkaisu?