Nyt jatkuu purnaus edellisen viestini jatkoksi. Kävi ilmi, että äitini on hyysännyt veljeni perhettä ex tempore ja yllättävän tehokkaasti. Vastaavassa tilanteessa meidät jätettiin yksin, vaikka olisin kyllä oikeasti tarvinnut kotiapua. Ei siinä mitään, hieno juttu, että äiti haluaa auttaa, mutta tuntuu todella pahalle, että me ollaan jääty vaille samaa tukea.

Olenko minä niin kova, etten osaa pyytää apua? Olenko minä jotenkin viallinen, kun minulle ei tarjota apua? Onko kyse vain siitä, että veljeäni on aina paapottu enemmän kuin minua, minusta on vain todettu, että kyllä se Talvia pärjää. Vai onko äitini helpompi auttaa anoppina miniäänsä kuin äitinä tytärtään?

Samaan hengenvetoon, kun äitini kieltäytyy välimatkaan vedoten tulemasta lapsenlapsensa joulujuhlaan - kun lapsi sitä erikseen itse pyytää - hän kysyy minulta, tulemmeko jouluksi heille. Olimme viime jouluna siellä ja tapanamme on olla vuoroin siellä, vuoroin toisessa mummolassa, joten ei, menemme toisaalle nyt.

Mikseivät he enää tule meille kuten ennen? Eikö isomman lapsen kasvu ja kehitys enää kiinnostakaan? Olenko tehnyt jotain, mistä syystä he eivät enää viihdy meillä? Olenhan aina vähän sosiaalisesti töksähtävä, mutta etenkään masentuneena en osaa oikein huomioida muita.. Kälyni on taas sosiaalisuuden perikuva.

Taas alan verrata itseäni muihin ja totean, että olen huonompi. Miksi? Muistan jo varhaislapsuudesta, kun tunsin syyllisyyttä siitä, että äiti kulki vanhoissa vaatteissa, jotta sai ostettua uudet minulle. (Miksihän äiti sitä edes minulle mainosti, omapahan oli asiansa, vai olisiko pitänyt olla kiitollinen ja kumarrella lattioita, kun hän niin kovasti uhrautui? Kuljenhan nytkin kirpparivaatteissa, en minä aina uutta ja tuoretta tarvitse.) Tai kun grilliltä ostettu hampurilainen oli pihvin osalta musta ja leivän osalta kylmä, oli sekin minusta minun vikani, vaikka järkikin sen sanoo, että vika on paistajassa :P Mistä ihmeestä nämä virheelliset ajatusmallit muodostuvat?

Lohdullista sentään on, että tiedostan nämä asiat! Toivottavasti pääsen seuraavalle asteelle joskus.. Että saan myös ajateltua niin, että vika ei aina ole minussa. AAAARGH!

PS: Sosiaalinen epälahjakkuuteni nousi taas kukkaansa eilen, kun kylässä kommentoin yhtä asiaa, josta minulla oli faktaa ja heillä luuloja. Olisi kai pitänyt pitää pää kiinni, kun tuntui, että senkin mokasin, kun en osannut sanoa nätisti, vaan töksähdin. Koitin sitten jälkeenpäin pehmennellä, että onhan se monesta asiasta kiinni ja ihan ymmärrettävää jne jne. Mut silti... AARGH x 2