Viime yönä näin painajaista. Olen flunssassa ja nukun huonosti, joten ei ihme, että ahdistus hiipii uniinkin.

Unessa olin työpalaverissa, jonka päätteeksi sihteeri jäi kanssani kaksin.

Sihteeri: Millä autolla lähdet Käpykylään (paikkakunta noin 700 km päässä)?
Minä: Siis täh, mihin minä olen menossa? Sitä paitsi, en lähde yksin ajamaan.
Sihteeri: Onhan sinulla ajokortti. Miten niin et aja?
Minä: No en vain aja. Henkilökohtaisista syistä.

Sihteeri: Sinähän olet vastuussa meidän tuotteesta, tottahan sinä lähdet.
Minä: Tästä ei ole kyllä sovittu pomon kanssa mitään! Sitäpaitsi se on viikonloppuna!
Sihteeri: Ei tässä ole varaa valita. Otatko A- vai B-auton?
Minä: En ota sinulta vastaan käskyjä!

Pomo tulee huoneeseen hämmästyneenä

Pomo: Mitä ne naiset täällä mekastavat?
Minä: Haluan puhua kanssasi kaksin.

Siirrymme pomon huoneeseen.

Minä: Mitä tämä puhe on, että lähden Käpykylään?
Pomo: No, sinähän vastaat tuotteesta X, tottahan sinun täytyy sitä markkinoida.
Minä: Vastahan kehityskeskustelussa toin ilmi epämyyntihenkisyyteni.

Pomo: Mitä sinä oikein haluat? Palkankorotusta? Korvausta henkisestä kärsimyksestä?
Minä: Ei. Minä haluan vapaata. Siksi olen lyhentänyt työaikaanikin. Sitäpaitsi käyn viikonloppuisin koulua. Ja farkuissako meinaat, että menen sinne??

Pomo näyttää sille, että kohta alkaa savua nousta päästä.

Pomo: No hyvä on, jätä sitten menemättä.
Minä: No joo, jos kerran tämä on lyöty lukkoon jo aiemmin, niin kai minä menen. Mutta en pidä, että minun asioitani päätetään kysymättä minulta itseltäni.
Pomo: Joo joo, mene jo!

Uni jatkuu; pakkaan laukkua, ostan jakkupuvun. Hankin ison paketin rauhoittavia lääkkeitä. Lentokentällä olen ihan paniikissa. Hotellissa myös. Eristäydyn, makaan vain hotellihuoneen sängyllä pää tyhjänä.

Herään hikisenä, ahdistuneena, suorastaan kauhuissani.

--

Oikeasti tällaisia matkoja ei pitäisi olla tiedossa. Myynti on erikseen ja minun tiimini erikseen. Samaa hommaa tehdään, mutta eri kantilta. Ja yhteistyön pitäisi kyllä pelata.

Mietin, mistä tällainen ahdistus nousee. Miten ihmeessä poden matkapelkoa, joka ulottuu kohta jo siihen, etten pysty lähtemään 50 kilometriä kauemmaksi yksin autolla, siis myöskään vapaa-ajalla. Pakon edessä ajan, mutta en nauti siitä yhtään.

Pitäisikö viedä kortti poliisilaitokselle? Pitäisikö lähteä hypnoterapiaan? Pitäisikö vain ajaa ja ajaa ja ajaa? Mitä pelkään? Kolareita, hallitsematonta auton käsittelyä. Rattiin nukahtamista, unohtumista tuijottelemaan maisemia tien sijaan. Kulkeeko pääni tuhatta ja sataa, kun en osaa keskittyä? Toki osaan ajaa, pärjään kyllä tiellä, mutta tuo väsähtäminen on peikko. Hammasta purren olen kerran ajanut pimeällä ja liukkaalla kovassa pakkasessa, kun on ollut pakko päästä perille. Se sai olla viimeinen kerta.

Mitä teen? Ahdistaa.