Henkilö X tuli pyytämään minut neuvotteluhuoneeseen. Hän pyysi minua jäseneksi erääseen organisaatiohierarkiassa korkealla olevaan toimikuntaan. Toimikunta tekee päätöksiä tietyistä henkilöstöasioista, ja minä olisin kuulemma sopiva. No juu, kyllähän minä periaatteessa olen sopiva, mutta kun olen jo aikaa sitten havainnut, että vastuun lisääntyminen ei ole hyväksi minulle.

Siis kieltäydyin kunniasta ja ehdotin erästä toista. Se tosin ei X:lle sopinut, mutta ilmoitinpahan oman mielipiteeni. Sitä en kertonut, että pesti ei miellytä minua vastuunkannon ohella myöskään siksi, että joudun olemaan tekemisissä X:n ja hänen "bestiksiensä" kanssa. He ovat joukkoa, joka ei ole kanssani samalla aaltopituudella. Eli ei kiitos. X ei ollut tyytyväinen, ei tietenkään. Hänhän oli suunnilleen lyönyt asian lukkoon pomon kanssa ja minun myöntymiseni olisi ollut ilmeisesti vain muodollisuus.

Meni vartti ja pomo tuli pyytämään minua huoneeseensa. Arvasin, että kyse on samasta asiasta. Pomo esitti samat perustelut, kysyi, olenko varma, etten halua. En, en halua, mutta voin antaa konsultaatiota sille, joka siihen hommaan ryhtyy. Minusta se oli sopivasti vastaan tulemista.

On oltava rohkea, sanottava ei silloin, kun sille tuntuu. Koska tästä ilmoitettiin työpaikalla jo aikaa sitten enkä silloinkaan innostunut, miksi innostuisin nyt uudestaan. Niin huomionkipeä en ole, että menisin onnesta solmuun, kun "me vähän ajateltiin sua siihen". Kiitos, mutta ei kiitos.