Sairaslomalla kuun loppuun. (No joo, vapunaattona pitäisi mennä töihin, mutta taidan pitää palkattoman vapaapäivän tai jotain.)

Kävin lapsen kanssa lääkärillä keskiviikkona, hoidettiin kaikki asiat hienosti, hommat etenevät, ennuste näyttää hyvälle. Iski kuitenkin päälle kamala ahdistus ja uupumus. Olen tähän asti keskittynyt pärjäämään arjessa lapsen kanssa, pyörittämään huushollia ja pärjäämään vähillä unilla. Lapsen hoito keskittyy nimenomaan öihin, jolloin minun tarvitsisi nukkua, katkotta ja pitkään, että jaksaisin päivisin.

Torstaina oli oma lääkärikäynti ihan muista syistä. Kysyin kuitenkin, miten toimia, jos pitkäaikaissairaan lapsen vanhempi on uupunut, millaisin perustein silloin sairaslomaa kirjoitetaan. Pläjäytin koko tarinan lääkärille, kerroin, että hoitosuhteet sekä lapsen että minun psyykkisen puolen suhteen ovat hyvät. Lääkäri kertoi, että tietysti voi uupumuksesta kirjoittaa sairaslomaa, mutta työnantajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa tältä ajalta eli toimeentulo on ongelma. Kuultuaan, että poden edelleen unettomuutta, hän tarjosi viikon sairaslomaa.

Pomolleni en ole asioista aiemmin puhunut. Torstaina päätin ottaa härkää sarvista ja marssin pomon huoneeseen. Sain sanottua, että nyt olisi henkilökohtaista asiaa. Ja sitten tuli itku. Manasin siinä puoliääneen, että en olisi aikonut itkeä, mutta.. Ja sain sanottua, että meillä on kotona pitkäaikaissairas lapsi, jonka hoito vie aikaa etenkin öisin. Nyt on tilanne mennyt siihen pisteeseen, että en enää pysty tekemään töitä, joten lähden viikoksi tyhjentämään päätäni ja nukkumaan.

Lupasin tehdä töitä etänä, jos jotain akuuttia tulee. Tällä rauhoittelen omaatuntoani, että muka pitäisi olla lojaali työpaikkaa kohtaan. No, tänään hoidan kyllä pari kesken jäänyttä juttua (minulla on tietty raportointivelvollisuus ja alaisille pitää jakaa töitä poissaoloni ajaksi). Keskustelu siirtyi sitten työkuvioihin yleensä, mietittiin, kuka tekisi mitäkin. Pomo on oikeastaan ihan kiva, sille voi nähtävästi puhua mistä vain, ja se suhtautuu asiallisesti. Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin kertoa syyn sairaslomaani kasvoista kasvoihin.

Mulla on ollut aina niin kova tarve pärjätä, olla huolimatta apua, seistä omilla jaloillani. Sellaisen "roolin" jälkeen on vaikea näyttää, että onkin "surkeampi" mitä on antanut ymmärtää. Vaikeaa, niin kovin vaikeaa.