Hullua, miten ihminen onnistuu välillä naulaamaan itsearvostuksensa lattian rajaan. Eilen surin pitkään, kun olen niin tyhmä, varomaton, huolimaton ja ties mitä. Toki kaikkea näitä olen aika ajoin, mutta tuskin niin paljoa, että siitä pitäisi synkistyä. Vahinkoja tapahtuu, niin ihmissuhteiden, soppakattiloiden kuin työasioidenkin kanssa.

Mutta mitä tekee ihminen, joka on epävarma omasta hyvyydestään? Hän arvioi jatkuvasti kelpaamistaan sillä, miten muut käyttäytyvät. Hän analysoi jokaisen naurunpyrskähdyksen, astian kilinän ja kengän kopinan. Tahtomattaan. Ja yleensä väärin.

Hän on ollut liian herkkä lapsena. Imenyt turhaan ja liian voimakkaasti ympäristön reaktioita itseensä ja tulkinnut niitä lapsen "väärästä" näkökulmasta. Aikoinaan opitut mallit vaikuttavat edelleen ja vaikka ihminen tiedostaisi ajattelevansa väärin, tapaa on vaikea muuttaa. Reaktio on kuin refleksi, tahto ei siihen vaikuta.