Nyt on vähän turhan vaikeaa. Kaikki harmittaa, itkettää tai suorastaa ahdistaa. Näistä omanapaisista fiiliksistä ei tunnu olevan pakotietä; ne on vain elettävä läpi, tuli mitä tuli. En myöskään halua kaikkea kipua turruttaa lääkkeillä, sillä uskon, että kivulla on jokin tarkoitus. Ainakin johonkin rajaan asti. Jos paha olo saa minut itkemään, se puhdistaa ja helpottaa. Ainakin hetkeksi.

Mietin ja työstän, miten puhun äidille. Hänelle on jotain osattava kertoa, mutta vaikeaa se on, koska hän on itse arvostellut masentunutta sukulaista "kun se on niin outo". Että terve mutsi, tässä on tyttäresi, outolintu minäkin. Mutta puhua on pakko: jos tieto alakulostani kiirii äidille lapseni kautta, tuskin se asiaa parantaa.

Juuri nyt haluaisin olla pieni tyttö, jonka kipu ei ole sen vakavampaa kuin polvien asvaltti-ihottumaa. Voisin juosta itkien kotiin, äiti ottaisi syliin, lohduttaisi, pesisi haavat ja saisin hienot akuankkalaastarit.

Kuka kantaa, kun omat jalat eivät jaksa taapertaa? Kuka lohduttaa, kun mistään ei tunnu tulevan mitään? Miksi joudun kantamaan taakkaani nääntymiseen asti? Miksei tämä tuska jo lopu?

Olen sairastunut jonkinlaiseen vahvuuteen. En osaa olla heikko läheisteni edessä. Haluaisin uskoa, että kelpaan tällaisena, mutta joka kerta huomaan suorittavani. Jos teen näin, saanko kiitosta? Anteeksi äiti, kun en ole parempi.  Vaikka en tuonut kotiin kymppejä, vaikka et pitänyt kaikista kavereistani ja harrastuksistani. Vaikka olen lihonut 'sata kiloa' enkä jaksa siivota kotia, kun tulet kylään.

Helpottaako elämä, jos kerron äidille?