Tien päällä oltuani on mukava tulla kotiin. Tai sitten ei. Jotenkin kaikki korostuu kotona, kun voi (joutuu?) olemaan oma itsensä ja tekemään kaiken arkiseen tapaan. Koulun alku stressaa, työt ahdistavat.

Lähdin tänään melkein tuntia etuajassa menoihini, kirjaston kautta. Itku ei ollut kaukana, kun kaikki harmitti niin paljon. Pääsin kirjastoon ja melkein heti tuttu ihminen tölvää paikalle: Moi mitä kuuluu? Voi kun piristi tuo lyhyt juttelutuokio. Puhuttiin kirjailijoista, kirjasarjoista ja vähän lomastakin. Kävi ilmi, että molemmat olimme lapsena lukeneet natsisaksa-aiheisia kirjoja ja nähneet painajaisia. Missä olivat valvovat silmät? Miksi kirjahyllystä sai vapaasti lukea tuollaista, muttei harlekiineja?

Lapsen sairaus jatkuu entiseen malliin. Elämä kulkee uomaansa, mutta välillä olen aivan liian väsynyt. On hyvin tyypillistä, että oireilu helpottaa kylässä, ja toisaalta siellä on muita ihmisiä ottamassa vastuuta. Ensi viikolla olen yhteydessä hoitavaan tahoon. Tai ehkä jo tällä, en tiedä.

Huomenna näen hoitajani kesätauon jälkeen. Mielen päällä on paljon asioita, ensisijaiseseti oma jaksamiseni. Olen uskaltanut ajatella vaihtoehtoja työn ja opiskelun suhteen, mutta paljon on vielä auki. Tekisi mieli vaihtaa paikkakuntaa, repiä juuret irti täältä ja aloittaa "alusta" jossain muualla. Pienen kaupungin taakka on, että jos esim. jäisin pitkälle sairaslomalle, juorut kulkisivat heti. Isommassa paikassa saisin olla anonyymimmin.

Kävin lomareissuilla suurkaupungeissa, ihastelin maailmanmenoa ja nautin lämmöstä - vähän turhankin kuumaa välillä! Elämyksiä olen saanut, joskin myös väsynyt välillä. Typerintä on, että reissussa ja muiden ihmisten seurassa kaikki sujuu kohtalaisen kivasti. Kotona räjähtää. Missään en taida olla hyvä, mikään ei mene oikein. Itkettää ja väsyttää. Saisiko elämästä lomaa?