Näin unta. Olin talossa jossa oli suuri olohuone-ruokasali sekä neuvotteluhuone yritysmaailman tapaan. Minä, mies ja psykologi istuimme olohuoneessa, kun vanhempani tulivat meille. Olimme juuri olleet puhumassa minun voinnistani, ja siitä, miten edetään, kun äitini kysyy, mikä kansanpaljous täällä nyt on. Ja lisää kuulemma väkeä on pihalla.

Unessakin minuutit kuluvat hitaasti, kun mietin, mitä sanoa. Valehdellako psykologin roolista, kertoako totuus. Tuskallisen hetken kuluttua päätin kertoa totuuden: Olen ollut pitkään väsynyt ja aloitin masennuslääkityksen. Tämä on psykologi, jonka kanssa mietitään, miten nyt eteenpäin.

Äiti pakeni keittiöön, minä jäin lamaantuneena istumaan. Samassa ihmiset pihalta ryntäsivät sisälle. He olivat jonkin yrityksen edustajia, tulleet tekemään minulle työhaastattelua. Kättelivät psykologin ikäänkuin tämän tuntisivat ja pyysivät minut neuvotteluhuoneeseen. Kaikki viisitoista ihmistä puhuivat sekaisin vieraita kieliä, jokainen halusi minun vastaavan juuri tähän kysymykseen. En tiedä, mistä he olivat nimeni saaneet, saati todistukseni ja muut paperini. Innokkaita he kuitenkin olivat eikä tieto minun masennuksestani tuntunut vaivaavan heitä yhtään.

Haastattelu kesti oman aikansa, jonka jälkeen  joukkio poistui yhtä nopeasti kuin oli tullut ja minä menin keittiöön äitiä ihmettelemään. Hän oli kovin kummallinen eikä ollut edes avannut matkalaukkuaan. Kysyin, mistä nyt tuulee. Hän sanoi, ettei häntä ilmeisesti toivota paikalle, kun on niin paljon muita. Sanoin, että nämä nyt sattuivat näin päällekäin, en voinut arvata.

Äiti kysyi, miksen ole aiemmin kertonut masennuksestani. Sanoin, etten halunnut hänen surevan takiani. Sanoin, että en voi sille mitään, jos teen valintoja, joista hän ei pidä. Kyse on minun elämästäni ja siitä, miten minä asiat ratkaisen, että minä olen tyytyväinen. Tässä vaiheessa oloni oli todella ahdistava, tuntui kuin en olisi saanut hengitettyä lainkaan.

Uni jatkui vielä vähän, mutta en muista sisältöä, kun heräsin. Taas yhdistyivät nämä viime aikaiset pohdinnat uneen aika mielenkiintoisella tavalla. Oikeassa elämässä ei tulisi mieleenkään, että äiti pyyhältäisi terapiaan keskenkaiken. Mikä rooli on työpaikkkahaastattelulla sitten? Ehkä se, että sairaudestani huolimatta uskon, että jostain löytyy jokin kolkka, mihin minäkin sijoitun tyytyväisenä työtäni tekemään. Joskus.

Työpaikalla tulee taas suuria muutoksia. Olen päättänyt olla välittämättä. Työsähköpostit meinasin yksi päivä katsoa, mutta päätin olla lukematta. Asiat selviävät, kun sinne joskus menen.