Erehdyin katsomaan jokunen päivä sitten Dr. Philin keskusteluohjelmaa. Aiheena oli homous. Yhtenä vieraana oli äiti, jonka leikki-ikäinen poika piti enemmän tyttöjen leluista ja äitinsä koruista kuin poikien action-leluista.

Äidin huoli olikin, onko pojastani tulossa homo.

Hei haloo! Eikö oikea termi olisi transvestiitti tai transsukupuolinen? Mikä ihmeen oletus on, että homot pitävät naismaisista asioista? Tietynnäköisestä ja -oloisesta muotisuunnittelijasta sanotaan heti, että hän on varmaankin homo. Tietynlaiset maneerit miehellä ilmaisevat heti hänen seksuaalisen suuntautumisensa.

Dr. Philin neuvo oli piilottaa tyttömäiset lelut ja tarjota tilalle poikien juttuja. Okei, ihan hyvä kannusta poikia myös poikamaisiin touhuihin, mutta miksi tällainen sukupuoliroolittelu yleensäkin? Mitä vikaa on, jos poika haluaa kulkea äitinsä korkokengissä. Rooliasuhan se tässä vaiheessa on. Suuntautumista ehtinee miettimään kymmenen, viidentoista vuoden päästä, sanon minä.

Mutta kas kummaa, viimeisen puheenvuoron sai jonkinlainen nuorisotyöntekijä, joka sanoi, että hänen työssään on tärkeää tukea nuorta hyväksymään itsensä sellaisenaan kuin hän on. Ja että ihmistä voi rakastaa ja hänestä välittää, vaikkei jotakin ominaisuutta tai valintaa ymmärtäisikään. Tavallaan rakastaa ohi jonkin ominaisuuden.

Minä en usko, että homoudesta voi parantua. Se on itsensä kieltämistä. Selibaatti ei ratkaise suuntautumista. Erityisen ilahtunut olin, että ohjelmassa haastateltiin myös avoimesti homoutensa tunnustavaa uskovaista nuorta miestä. Hänen sanansa "nyt kun olen hyväksynyt homouteni, myös suhteeni Jumalaan on parempi". Muuten ohjelma oli ärsyttävän stereotypinen, mutta tämä nuori mies pelasti päiväni :)