.. nimittäin henkisen työn. Fyysisesti elämäni on suhteellisen helppoa, mitä nyt puuskuttaen poljen mäen ylös, toisen alas työmatkalla. Kotona saan välillä onkia pölypalleroita mitä ihmeellisemmistä paikoista, jynssätä tahroja lattiasta ja hinkata mattoa puhtaaksi kaakaoroiskeilta. Kuka kumma meillä päivisin riehuu, kun työ ei lopu koskaan?

Henkinen lasti onkin sitten suurempi. Vastuuta on niin työssä kuin koulussa. Töissä onneksi voin vaikuttaa aika paljon työtahtiini, mutta työt on tehtävä, viimeistään joskus. Koulussa taas ei paljoa mihinkään vaikuteta. Aikataulut ja joskus aiheetkin annetaan ennalta, joten on vain tehtävä mitä tekemän pitää.

Kaikki on niin päätäraastavaa. Aina on mietittävä uutta, pohdittava, voisiko tämän tehdä näin vai noin. Jos jätän tämän tekemättä, seuraako se kuitenkin perässä hamaan tulevaisuuteen. Osuuko pilkka (eikun valinta) omaan nilkkaan?

Olen lakannut miettimästä, mitä muut ajattelevat. Uskallan sanoa, että olen kohtalaisen rohkeasti oman tieni kulkija. Minulle ei tuota kai pahemmin vaivaa jäädä yksin omalle puolelleni. Sitten vain kohautan olkapäitäni ja mietin jonkun muun keinon tehdä asia. Näin yksioikoista se ei tietysti aina ole! Joskus tunnen paljonkin taakkaa harteillani, kun mietin, miten minuun suhtaudutaan. Joskus saa punnita etiikkaa: pysynkö uskollisena arvoilleni, vaikka muu tie olisi ehkä helpompi. Ja miten ihmeessä arvioin työmäärän, jotta se pitää edes jotenkin paikkansa? Aina tulee jokin hankaluus, joka hidastaa. Vai onko tämä vain opittava kantapään kautta? Kauanko siihen vielä menee? Alkaa hävettää, jos aikataulusta ollaan 2 kk myöhässä :P

Tämä tekee työstäni raskaan. Vastapainoksi ulkoilua, linnunlaulua, tähtitaivasta, luonnon hiljaisuutta. Keskusteluja ystävien kanssa, reipasta sauvakävelyä pitkin kotikaupungin liukkaita katuja. Onneksi päivä on jo paljon pidempi. Tänään tajusin talitiaisten sirkutusta kuunnellessa: olen voittanut taas yhden talven.