Mistä paha mieli oikein koostuu? Kun olen tarpeeksi väsynyt, alkaa itkettää aivan kuin itsestään. Kun on tarpeeksi pettynyt, yksikin lisäpettymys saa aikaan totaalisen romahtamisen. Kun on tarpeeksi ärsyyntynyt, pienikin lisä-ärsyke räjäyttää potin.

Tässä taannoin olin niin väsynyt, että menin kesken alkuillan peiton alle. Itketti, kiukutti, raivostutti. En tiennyt, miksi oikeastaan itkettikään. Kiukku ja raivo nousivat väsymyksestä: samaan aikaan, kun pää on kirkas kuin peilityyni vesi, fyysisesti muistutan lötköä tiskirättiä. En tiennyt, mikä olisi ollut oikea tapa kanavoida paha mieleni pois. Jotain lapsenomaista surua siinä kaikessa oli. Selittämätöntä itkua. Äiti, ota syliin ja heijaa.

Itku ja nauru ovat molemmat tärkeitä. Ei toista ilman toista. Tämä kulttuurimme kai vähän pitää pahana itkua. Ei kehdata itkeä kuin hautajaisissa tai häissä. Tunnustan selitteleväni niiskutustani monesti nuhalla. Voi kun voisikin sanoa reippaasti työhuoneeseen tulleelle kollegalle, että "Tuli pari surullista muistoa mieleen, nyt itkettää." Mutta ei. Äkkiä nenäliina esille ja pahimmat kyyneleet siihen ja koitetaan olla kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ei itkussa ole mitään hävettävää, mutta kun ei itsekään aina tiedä, missä menee tunteidensa kanssa. Kunnon parku on puhdistavaa. Vaikka sen jälkeen on väsynyt ja vähän nuhjuinen olo, puhumattakaan nenän punoituksesta ja silmien aristuksesta, on hyvä olla. Voi taas jatkaa nollapisteestä tunnekiintiöiden kerryttämistä. Töissä olen paennut vessaan itkemään, laittanut hanan täysille ja nyyhkyttänyt valtoimenaan. Tekee hyvää. Onneksi juuri nyt siihen ei ole tarvetta :)