Jäin miettimään minun ja pikkuveljen suhdetta. Isosiskona olen kai
edelleen jossain määrin suojelevainen. On osin vaikeakin nähdä, kuinka
veljen elämä on erkaantunut niin kauas omastani. Äidin puheista olen
joskus ymmärtänyt, että minun lähtöni kotoa oli kova pala
pikkuveljelle, jolle minun olemassa oloni ja esimerkkini oli tärkeä.
Lähtöäni en kadu, en kadu valintojani, mutta harmittelen sitä, että sen
tiimellyksessä suhteet sukuun ovat lähestulkoon kuihtuneet.
"Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan miehisty", lauletaan tämän päivän hitissä. "Ei meidän taloon lisää aikuisia haluta."
Kun ajan voisikin pysäyttää, ottaa sitä taaksepäin ja paikkoa asioita.
Mutta kun se ei onnistu. Onneksi voin lohduttautua sillä, että
pikkuveli pysyy pikkuveljenä. Sisarussuhteemme ei muutu. Eikä varmaan
sekään, että sitten loppujaan, jos ei enää mitään muuta ole, vedämme
yhtä köyttä. Hän ei ole kiviriippa minulle enkä minä hänelle, mutta
veri on vettä sakeampaa.
keskiviikko, 25. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.