Jäin miettimään minun ja pikkuveljen suhdetta. Isosiskona olen kai edelleen jossain määrin suojelevainen. On osin vaikeakin nähdä, kuinka veljen elämä on erkaantunut niin kauas omastani. Äidin puheista olen joskus ymmärtänyt, että minun lähtöni kotoa oli kova pala pikkuveljelle, jolle minun olemassa oloni ja esimerkkini oli tärkeä. Lähtöäni en kadu, en kadu valintojani, mutta harmittelen sitä, että sen tiimellyksessä suhteet sukuun ovat lähestulkoon kuihtuneet.

"Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan miehisty", lauletaan tämän päivän hitissä. "Ei meidän taloon lisää aikuisia haluta."  Kun ajan voisikin pysäyttää, ottaa sitä taaksepäin ja paikkoa asioita. Mutta kun se ei onnistu. Onneksi voin lohduttautua sillä, että pikkuveli pysyy pikkuveljenä. Sisarussuhteemme ei muutu. Eikä varmaan sekään, että sitten loppujaan, jos ei enää mitään muuta ole, vedämme yhtä köyttä. Hän ei ole kiviriippa minulle enkä minä hänelle, mutta veri on vettä sakeampaa.