Mitä silloin voi tehdä, jos tietää tehneensä aikoinaan jotain, jota saa katua loppuikänsä? Tietyt asiat pystyy aina hetkittäin unohtamaan. Silloin voi elää suhteellisen normaalisti, mutta aina välillä joku pieni juttu tuo muistot mieleen - ja pahan olon.

Joku kysyi hypomanioitteni voimakkuudesta. Luulen, että olen loppujaan aika lievä tapaus, paitsi silloin ensimmäisellä kerralla, kun sairaudestani ei vielä tiedetty, vaan minua hoidettiin pelkkänä masennuspotilaana. Saamani lääke (fluoksetiini) auttoi kyllä masennukseen, mutta nosti mielialan vaarallisen korkealle. Näin jälkikäteen tajuan, että moni tekemäni ja ajattelemani asia oli ihan vain sitä, että luulin ajattelevani selkeästi, mutta ne olivatkin sairauteni tepposia. Tämä on tietysti huono puolustus läheisille: "olin niin sairas..", kun kuitenkin olin suhteellisen normaali. Aivot kyllä toimivat ja osasin laittaa ruokaa ja pyykätä, mutta todellisuudentaju oli kuitenkin hämärtynyt. Asiaa on vaikea selittää, ehkä sen tajuavat kunnolla vain ne, jotka itse ovat sen eläneet ja ehkä ne, jotka ovat nähneet tarpeeksi monta kertaa moisia episodeja.

Tämä ensimmäinen kerta oli kyllä totaalinen fiasko (ja siksi laittaisin sen ehkä jo maniaksi) ja sen jälkeen olikin helpompi lähteä hoitamaan itseään ja pyytämään täsmähoitoa. Mutta näinhän bipolaari käyttäytyy, klassisesti sitä ei tunnisteta heti, vaan vasta sitten, kun jotain vahinkoa on jo ehtinyt tapahtua.

Lähipiiri joutuu kai jatkossa arvailemaan, toistuuko käytökseni. Vaikka nyt tiedän, mitä hoitamaton sairaus voi saada aikaan, en tietenkään voi taata, etteikö mitään hankaluuksia jatkossa tulisi. Todennäköisyys on tietysti pienempi, kun tunnen itseäni paremmin. Ihmissuhteet ovat kuitenkin kärsineet enkä tiedä, saako niitä koskaan paikattua kunnolla. On kurjaa, että joudun elämään tällaisen rankan asian kanssa. Jos minulta kysyttäisiin, mitä muuttaisin, vastaisin, että tämän ajanjakson elämässäni. Mutta ei, sellainen toive ei ole mahdollinen ja eteenpäin on silti mentävä. Jollain tavalla, vaikka rämpien. Periksi en anna.

Niin, ne muut hypot ovat lyhytkestoisia pikaviritelmiä. Innostun uusista asioista, olen tehokas töissä ja kotona. Mitään pakkomielteitä ei yleensä tule. En törsää rahaa, en juopottele, roiku netissä normaalia enempää, en hypi sängystä toiseen. Olen vain energinen, mikä on ihanaa masennuksen jälkeen. Ja siksi kai en aina harmittelekaan hypokautta :P