"Miltä susta tuntuu olla sairas", kysyi psykiatri eilen, kun kävin juttelemassa jatkokuvioista lääkkeiden suhteen. Deprakinesta pääsen eroon vuoden lopussa kokonaan ja lääkärillä käyn taas tammikuussa. (Aika erikoista, kun ensin pitää jonottaa yli puoli vuotta, ahdistua kaikenlaisesta ja sitten yllättäen alkaa löytyä aikoja kuukauden välein kun olo on parempi, enkä jaksais seurantaa :P)

No miltäkö musta tuntuu? "Joo, tosi siistiä, kun saa vetää nappia napin päälle." "Hypomaniat on kivoja, kun voi kokea olevansa Tiina Tallaajan sijaan Minna Maailmanvalloittaja". Tai.. "Anne Ahdistus is my second name".

Totesin oikeasti vain, että ei kai tälle mitään voi. Toisilla on diabetes, toisilla mielen sairaus. Sillä siisti.

"Suretko sä tätä?"

"En, musta on, kuten sanottu, kiva olla tällainen holtiton seilaaja." Niin niin. Tottakai mä suren! Tietysti olisin mieluummin ns. terve ja eläisin tasapainoista elämää kuin yrittäisin tulla toimeen huippujen ja laaksojen kautta. Joskin itsetuntemukseni ON parantunut vuosien saatossa; on ollut pakko löytää itsensä tarkemmin, jotta pystyy reagoimaan muutoksiin mahdollisimman pian.

Juuri nyt kiehun. Yritin saada unenpäästä kiinni ajoissa, mutta katinkontit. Nyt on taas zombieolo ja pitkä päivä edessä.. Asiaa ei einakaan paranna miehen määräily: "Tänään kyllä jätät katsomatta telkkaria ja meet heti nukkumaan." Menisin joo, jos saisin nukuttua, pässi. Ihan kuin tahallaan valvoisin. Tottakai mä haluaisin kunnon määrän unta. Totta kai haluaisin pysyä oikeassa rytmissä.

Mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa. Krooh.. :P