.. poikia on Jukolassa." Seitsemää veljestä meitä ei ole, mutta menköön tuo otsikko noin.

Olen usein miettinyt sisarussuhteita, enkä vähiten nyt, kun käyn läpi omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, ja samalla tulee jossakin määrin sosiaalisia paineita oman perheen lapsiluvun miettimiseen. Lukiossa kirjoitin aineen esikoisen asemasta, kun sellainen aihe aineistovihkosta löytyi. Kyllähän sitä sanotaan, että esikoinen on tienraivaaja ja suunnannäyttäjä. Kuopus taas on mammanpoika, jolle perunat kuoritaan vielä parikymppisenäkin valmiiksi.

Jos olisin saanut valita, minulla olisi ollut enemmän sisaruksia ja ainakin joku olisi jossakin määrin samanhenkinen minun kanssani. Joku, jolle olisi voisi puhua syvemmistäkin asioista, joka pitäisi puoliani vanhempiani vastaan. Ehkä jopa niin, että minä en olisi ollut esikoinen, vaan olisin päässyt vähän helpommalla.

Nämä ajatukset tuntuvat perustuvan siihen olettamukseen, että useampi lapsi vähentää yhteen lapseen käytettyä aikaa. Ehkä näin on. Toisaalta vanhemmillani ei ollut minun lapsuudessani ja nuoruudessani oikeastaan mitään harrastuksia kodin ulkopuolella, joten heillä olisi riittänyt aikaa perehtyä vaikka 20 mukelon toilailuihin. Sain tosin lähinnä negatiivista huomiota. Ei puhettakaan äidin ja tyttären juttelutuokioista, vaan nimenomaan moraalisaarnoja ja kyttäämistä.

Toivoisin kyllä, että sisaruksina tekisimme yhdessä asioita enemmän. Toivoisin, että välimatka ei olisi niin suuri. Sisarukset ja puolisot eivät ole niin paha asia kuin vanhemmat, vaikka heilläkin on omat omituisuutensa, etenkin kun olen niin selkeästi erilainen. Erilaisuus ei ole vain kuviteltua, vaan tiedän kyllä, että olen sitä. Kaikki lähtee jo siitä, miten pöytä katetaan välipalaa varten (kaiken on oltava niin Hienoa isolla alkukirjaimella), puhumattakaan isommista asioista.

Onneksi esim. veljen vaimon kanssa on yhteinen kiinnostuksen kohde, joten on jotakin keskusteltavaa sukupäivällisillä, joista luistamme aina tilaisuuden tullen. On se tämä välimatka vaan hyvä juttu välillä ;)