Edellinen postaus ja sen kommentit herättivät ajatuksia siitä, ketä
varten ihminen laittautuu. Kyllä, on tärkeää, että ihminen pitää huolta
itsestään pariutumisen jälkeenkin, eli on itse itseään varten nätti ja
laittautunut (jos sille tuntuu). Mutta mistähän tuo johtuu, että
ihastuminen laittaa kuntopyörän pyörimään ja lenkkarit loikkimaan? Onko
se joku alitajuinen, pakonomainen ajatus erottautua edukseen
parinmuodostuksen kilpajuoksussa, jokin jäänne muinaisilta ajoilta, kun
uroksien piti olla isoja ja vahvoja, naaraiden hedelmällisiä - tai
jotain sinnepäin :)
Olen vähän kompleksinen tapaus ulkoisen olemukseni suhteen. Tiedostan
puutteeni varsin selvästi, mutta en eri syistä saa niille tehtyä
mitään. Jotkut asiat, kuten vaikkapa huono näkö, ovat sellaisia, joille
ei vain voi mitään. No joo, toki voisi käydä laserleikkauksessa, mutta
on kallista lystiä ja onpa siinäkin omat riskinsä.
Toiset
asiat ovat sitten niitä joille voi jotain. Vaikka se laihtuminen.
Meille on annettu tiettyjä geenejä, mutta osansa on myös omilla
elämäntavoilla. Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen.
Tänäänkin kävin syömässä roskaruokaa työkavereiden kanssa.
Kompensaatioksi pitäisi kai nakertaa porkkanaa loppuilta :P
Yleisesti ottaen ajattelen, että elämäni tämän kokoisena on ihan ok. En
ole kokenut syrjintää, vaikka joskus pälkähtää päähäni, että olen
työpaikkani, harrastusryhmäni tms. paksuin ihminen. Siltä osin esteet
ovat tyystin omassa päässäni. Toisaalta, olen monesta muustakin asiasta
epävarma; alanko änkyttää, osaanko puhua oikeita asioita. Eli ulkoisten
ominaisuuksien ei pitäisi antaa estää sosiaalista kanssakäymistä.
Toinen asia onkin sitten se, miksi inhoan itseäni tällaisena.
Ensimmäisenä tulevat oikeastaan terveystekijät. On huolestuttavaa, jos
tämän ikäisen ihmisen pitää aloittaa kolesteroli- tai
verenpainelääkitys. (Ei siis vielä ole, mutta..) Jos sokeriarvotkin
ovat syynissä, ei olla kaukana kakkostyypin diabeteksestakaan. Ihan
kuin "pipoilu" ei riittäis!
En ole yrittänyt laihduttaa
sinällään, koska en usko laihduttamiseen vaan elämäntapojen
muuttamiseen. Mutta himputti vieköön, kuinka se muutos on vaikeaa!
Sanopa nyt vasenkätiselle, että alkaa kirjoittaa oikealla. Siltä se
tuntuu. Tiedän, että ajan mittaan helpottaisi ja tottuisi
vähäkarkkiseen elämään. Ja tekisi sokerienkin kannalta hyvää, etteivät
ne seilaisi kattoon ja lattiaan, vaan olisi tasaista hidashiilarista
elämää. Mutta kun...! Iso vika on siinä, että nysvään niin paljon
kotona. Aktiivisempi elämäntapa pitäisi pois ruokakaapeilta ja toisi
siinä sivussa lisää liikuntaa.
Toinen syy itseinhoon on
itsekurin puute. Mistä kummasta se motivaatio ja sinnittelytaito
löytyisi näin isolle asialle, kun pienetkin ovat työn takana? Kynsiä en
lakkaa, meikkaan ehkä kerran kuussa, kampaajalla käyn todella harvoin.
Muut voivat olla ns. nättejä, mutta minä en osaa. Farkut ja T-paita,
kotona verkkarit ja that's it. Vaihtaisin sukupuolta jos se onnistuisi
nappia painamalla; miehiin ei kohdistu läheskään niin paljoa
ulkonäköodotuksia. Siis vaikka kuinka sanotaan, että laittautuminen on
itseään varten, silti sitä vaistomaisesti miettii "mitä noi ajattelee"
tai "kehtaanko". Ja onhan toki hyvän tavan mukaista käyttää dödöä ja
käydä suihkussa säännöllisin väliajoin. Juhliin pukeudutaan tietyllä
tavalla kunnioituksesta päivänsankaria kohtaan, töissä on useimmiten
tietty pukeutumiskoodi; se on eri kuin vapaa-ajalla. Ulkoisia
vaikutuksia kaikki tyynni.
OK. Laitettakoon osa tästä
valitusvirrestä väsymyksen piikkiin. Harmittaa myös se, ettei ole
lapsenlikkaa, että pääsisi työkaverien kanssa saunailtaan. Koittaisi
edes jotenkin luoda kontakteja niihin, kun työaikana se on niin
muodollista :(
perjantai, 19. toukokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.