Edellinen postaus ja sen kommentit herättivät ajatuksia siitä, ketä varten ihminen laittautuu. Kyllä, on tärkeää, että ihminen pitää huolta itsestään pariutumisen jälkeenkin, eli on itse itseään varten nätti ja laittautunut (jos sille tuntuu). Mutta mistähän tuo johtuu, että ihastuminen laittaa kuntopyörän pyörimään ja lenkkarit loikkimaan? Onko se joku alitajuinen, pakonomainen ajatus erottautua edukseen parinmuodostuksen kilpajuoksussa, jokin jäänne muinaisilta ajoilta, kun uroksien piti olla isoja ja vahvoja, naaraiden hedelmällisiä - tai jotain sinnepäin :)

Olen vähän kompleksinen tapaus ulkoisen olemukseni suhteen. Tiedostan puutteeni varsin selvästi, mutta en eri syistä saa niille tehtyä mitään. Jotkut asiat, kuten vaikkapa huono näkö, ovat sellaisia, joille ei vain voi mitään. No joo, toki voisi käydä laserleikkauksessa, mutta on kallista lystiä ja onpa siinäkin omat riskinsä.

Toiset asiat ovat sitten niitä joille voi jotain. Vaikka se laihtuminen. Meille on annettu tiettyjä geenejä, mutta osansa on myös omilla elämäntavoilla. Olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen. Tänäänkin kävin syömässä roskaruokaa työkavereiden kanssa. Kompensaatioksi pitäisi kai nakertaa porkkanaa loppuilta :P

Yleisesti ottaen ajattelen, että elämäni tämän kokoisena on ihan ok. En ole kokenut syrjintää, vaikka joskus pälkähtää päähäni, että olen työpaikkani, harrastusryhmäni tms. paksuin ihminen. Siltä osin esteet ovat tyystin omassa päässäni. Toisaalta, olen monesta muustakin asiasta epävarma; alanko änkyttää, osaanko puhua oikeita asioita. Eli ulkoisten ominaisuuksien ei pitäisi antaa estää sosiaalista kanssakäymistä.

Toinen asia onkin sitten se, miksi inhoan itseäni tällaisena. Ensimmäisenä tulevat oikeastaan terveystekijät. On huolestuttavaa, jos tämän ikäisen ihmisen  pitää aloittaa kolesteroli- tai verenpainelääkitys. (Ei siis vielä ole, mutta..) Jos sokeriarvotkin ovat syynissä, ei olla kaukana kakkostyypin diabeteksestakaan. Ihan kuin "pipoilu" ei riittäis!

En ole yrittänyt laihduttaa sinällään, koska en usko laihduttamiseen vaan elämäntapojen muuttamiseen. Mutta himputti vieköön, kuinka se muutos on vaikeaa! Sanopa nyt vasenkätiselle, että alkaa kirjoittaa oikealla. Siltä se tuntuu. Tiedän, että ajan mittaan helpottaisi ja tottuisi vähäkarkkiseen elämään. Ja tekisi sokerienkin kannalta hyvää, etteivät ne seilaisi kattoon ja lattiaan, vaan olisi tasaista hidashiilarista elämää. Mutta kun...! Iso vika on siinä, että nysvään niin paljon kotona. Aktiivisempi elämäntapa pitäisi pois ruokakaapeilta ja toisi siinä sivussa lisää liikuntaa.

Toinen syy itseinhoon on itsekurin puute. Mistä kummasta se motivaatio ja sinnittelytaito löytyisi näin isolle asialle, kun pienetkin ovat työn takana? Kynsiä en lakkaa, meikkaan ehkä kerran kuussa, kampaajalla käyn todella harvoin. Muut voivat olla ns. nättejä, mutta minä en osaa. Farkut ja T-paita, kotona verkkarit ja that's it. Vaihtaisin sukupuolta jos se onnistuisi nappia painamalla; miehiin ei kohdistu läheskään niin paljoa ulkonäköodotuksia. Siis vaikka kuinka sanotaan, että laittautuminen on itseään varten, silti sitä vaistomaisesti miettii "mitä noi ajattelee" tai "kehtaanko". Ja onhan toki hyvän tavan mukaista käyttää dödöä ja käydä suihkussa säännöllisin väliajoin. Juhliin pukeudutaan tietyllä tavalla kunnioituksesta päivänsankaria kohtaan, töissä on useimmiten tietty pukeutumiskoodi; se on eri kuin vapaa-ajalla. Ulkoisia vaikutuksia kaikki tyynni.

OK. Laitettakoon osa tästä valitusvirrestä väsymyksen piikkiin. Harmittaa myös se, ettei ole lapsenlikkaa, että pääsisi työkaverien kanssa saunailtaan. Koittaisi edes jotenkin luoda kontakteja niihin, kun työaikana se on niin muodollista :(