Vierailin äsken Yksinäisen naisen talossa -blogissa, jossa kirjoittaja kertoi viimeisestä psykologikäynnistään. Ammatti-ihminen piti naisen tarinaa jännittävänä ja totesi tämän puhuvan iloisesti vaikeista asioista. Ikään kuin iloisuus olisi jokin automaattinen asia, joka kertoo, että kaikki on hienosti. Kirjoitinkin kommentiksi seuraavasti: "Pyrin kyllä olemaan positiivinen, löytämään jotain hyvää kamalimmistakin ajoista, mutta se ei ole tietenkään sama asia kuin että kaikki olisi oikeasti hyvin."

Jäin pohtimaan tätä hymyile, vaikka irvistäen -dilemmaa. Huumori on keino selvitä vaikeiden asioiden läpi. Sairaat ja vammautuneet heittävät vioistaan joskus hurttiakin huumoria, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Miten ne nyt noin kehtaavat puhua? Jos ajatuksissani leikkaan postissa tulleen kirjeen auki kolmelta reunalta ennen kuin tajuan että yksi olisi riittänyt, on helppo naurahtaa omalle sekopäisyydelleen.

Vaatii taitoa ja kokemusta erottaa nauru naurusta.Yhteiskunta odottaa meidän olevan positiivisia, ei saa jäädä nurkkaan möllöttämään. Masentuneenkin pitää lähteä ulos ja lenkille, että parantuu. Onko sitten ihme, jos hymynaamaria on vaikea kiskoa pois. Minulla ainakin on tarve olla "onnistunut" vieraammille ihmisille. Läheisille voi sitten ulvoa elämän katalia ketkuja, ainakin niille, jotka eivät käske vain ryhdistäytymään. Minun huoleni ovat isoja minulle, toisen toiselle. Ei paranisi vertailla tai arvostella. Minä koen tunteeni tässä ja nyt, näillä eväillä jotka minulle on annettu.

Viikon valitukset:

• Olen väsynyt.
• Lastenlääkärin kanssa menee sukset ristiin.
• Töissä pitää tehdä vastuullisia päätöksiä.

Päivän positiiviset:

• En ole masentunut.
• Lapsi menee tänään kylään hyvälle ystävälleen ja minä saan vähän vapaa-aikaa.
  
• Eilinen kävelylenkki ystävän kanssa piristi.
• Töissä ei ole kiire, muttei liian joutilastakaan.
• Viikonloppuna tulee odotettuja vieraita.