Voi että on rättipuhkipoikki olo. Henkisesti. Fyysisesti voin hyvin, mitä nyt nenä on tukossa ja silmät punoittavat itkemisestä. Olin aamulla terapiassa ja käsittelimme mm. maniavaihettani ja sen vaikutuksia nykypäivään. Liikaa kipeitä asioita, liikaa sellaista, mikä tuottaa tuskaa minulle ja läheisille vielä vuosien päästä. Kadun kaikkea, oikeasti ja rehellisesti. Antaisin paljon, jos voisin muuttaa asioita. Koska en voi, on vain opeteltava elämään kaiken kanssa.

En tiedä, miten hyvin asiaa kokematon ymmärtää, jos sanon, että sairaus saa minut käyttäytymään tietyllä tavalla. Jotkut sanovat, ettei sairautta voi syyttää, jos vaikka törsää kaikki rahansa manian aikana. Miksi näin? Diabeetikot saavat kohtauksia, kun sokerit seilaavat matalalla tai korkealla ja puhuvat sekavia. Voidaanko nämä sekavat puheet tulkita vaikkapa herjauksiksi?

Kolme tyypillisintä oiretta manian aikana ovat holtiton alkoholin käyttö, seksuaalisuuden korostuminen ja rahankäytön kontrolloimattomuus. Järjestystä näille en tiedä ja muitakin kohellustapoja on. Olivat omat tavat mitä tahansa, ei niitä tarkoitushakuisesti valitse eikä tarkoituksella halua pahaa esim. läheisilleen. Sitä vain kokee olevansa kaiken yläpuolella, Jumalasta seuraava ja pystyvän kaikkeen ilman että se vaikuttaa muihin. Tai edes itseensä.

Voinko taata, että en koskaan enää sairastu maniaan? En. Voinko luvata etten enää "sekoile"? En. Yritän. Tunnistan oireet, nyt kun tiedän olevani sairas ja osaan hakea apua tarvittaessa. Jos tällä tasolla yrittäminen ei riitä, ei voi mitään. Muuhun en pysty, tuskin kukaan muukaan kaksisuuntainen.

Töissä sain tehtyä hommani ennen huomista deadlinea ja nyt on aikaa levähtää ennen huomisen touhuja. Onneksi näin, sillä aamuinen käynti oli kyllä yksi rankimmista. Huh!