Birdyn kommentit aiempaan postaukseeni saivat miettimään perheelllisen elämää. En kirjoita tässä Birdylle sinänsä, vaan niitä ajatuksia, joita hänen kommenttinsa herättivät. Muutenkin kun olen tässä perhekarusellissa kaikenlaista viime aikoina miettinyt, lähinnä omaa riittämättömyyden tunnettani.

Kyllä, perheily on raskasta, perheettömyys on varmaan siltä osin ihanaa. Mutta kyllähän perheellinen vastineeksi saa sitten jotain muuta, mikä perheettömältä jää uupumaan. On jotenkin niin hullua, että tästä tarvitsee kiistellä maan tappiin. Joissakin äitifoorumeilla tapellaan säännöllisesti siitä, onko imettävä äiti parempi kuin korviketta antava. Yhdelle sopii yksi, toiselle toinen. Pääasia että lapsi kasvaa. - Tiesittekö muuten, että oikean imetystukiäidin tunnistaa siitä, että hänen ensimmäinen sääntönsä on "ruoki lasta", ei "karta korviketta"?

Voiko äitiyden laatua oikeasti mitata vain ja ainoastaan ruokintamenetelmän perusteella? Tai hoitomuodon? Teki niin tai näin, aina jää jostain vaille ja tilalle saa jotain. Oleellisempaa minusta on se, miten siihen vaille jäämiseen suhtautuu. Jos siitä katkeroituu, ja alkaa arvostella ja vähätellä muiden tapoja, on vika ihan oikeasti siinä arvostelijassa itsesssään. Jos jokin kohta sisimmässä on niin kipeä, että tarvitsee arvostella pahaan sävyyn, voisi harkita terapiaa :P Paitsi ehkä ihminen ei itse sitä huomaa kieltäessään asian..

Summa summarum.

Eniten minua ärsyttää, että perheettömät ovat varsin usein hyvin vankkumattomia mielipiteissään, vaikkapa kasvatusmetodien suhteen. On helppo sanoa, kun ei ole kokemusta. Minäkin olin, mutta kun ipana oli siinä ja huomasi, että periaate ei kerta kaikkiaan toimi, on kidutusta kaikille pitää kiinni asiasta vain periaatteen vuoksi. Sitä vain on joutunut kasvamaan irti periaatteellisuudestaan. En sano, etteikö lapsettomista löytyisi ihania, fiksuja ihmisiä, joilta saa järkeviä ehdotuksia, mutta kun jokainen lapsi on yksilönsä, kaikkia neuvoja ei voi ottaa käyttöön sellaisinaan. Arvostelevan kommentin sävy on myös tosi tärkeä. Äitiä itseäänkin voi harmittaa, kun lapsi jatkuvasti tekee jotain ja jos tuttu lapseton ihminen vielä oikein kärkkäästi kommentoi, äiti pahoittaa mielensä entisestään. Mutta jos ehdotus tehdään rakentavaan sävyyn, tulos voi olla ihan toinen.

Birdy kirjoitti ravintolassa meuhkaavista muksuista. Minäkin haluan syödä rauhassa ravintolassa, jos olen siellä ilman lasta. Ja lapsen kanssa taas menen lapsen ehdoilla koettaen pitää tilanteen nättinä ja rauhallisena - sekä itseni että muiden takia. Ilman lasta kuulen heti, jos jonkun muun muksu kitisee. Koitan kuitenkin ajatella, että juuri sillä hetkellä vanhemmat eivät pysty asialle mitään tekemään. Jotkuthan saavat hepuleita ihan ex tempore. Yhden lapsen vielä kantaa ulos, mutta jos on vaikka 2- ja 3-vuotiaat naperot sekä vauva rinnalla, kannapa siitä 2-vuotias pihalle kirkumaan. Joskus ravintolakäynnit on kuitenkin aloitettava. Jos jää odottamaan hyvää hetkeä kaikkien kannalta, sitä ei ikinä tule.

Toki niitä typeryyttään häiriköiviä ja omanapaisiakin vanhempia löytyy, mutta minua suututtaa, että niiden perusteella leimataan kaikki. En minä ole aina kaikkein paras äiti, mutta en varmaankaan se maailman kamalinkaan :P

Ja pitkän vuodatuksen lopuksi: On hienoa, että lapsettomat ja/tai sinkut kaverit jaksavat kuunnella tarinointiani siitä, mitä perhe-elämässä tapahtuu. Minusta se osoittaa sellaista aitoa kiinnostusta minuun. Koska perhe on minun elämääni. Kiitos ja kumarrus heille. Minä lähden syömään :)