Birdyn kommentit aiempaan postaukseeni saivat miettimään perheelllisen
elämää. En kirjoita tässä Birdylle sinänsä, vaan niitä ajatuksia, joita
hänen kommenttinsa herättivät. Muutenkin kun olen tässä
perhekarusellissa kaikenlaista viime aikoina miettinyt, lähinnä omaa
riittämättömyyden tunnettani.
Kyllä, perheily on
raskasta, perheettömyys on varmaan siltä osin ihanaa. Mutta kyllähän
perheellinen vastineeksi saa sitten jotain muuta, mikä perheettömältä
jää uupumaan. On jotenkin niin hullua, että tästä tarvitsee kiistellä
maan tappiin. Joissakin äitifoorumeilla tapellaan säännöllisesti siitä,
onko imettävä äiti parempi kuin korviketta antava. Yhdelle sopii yksi,
toiselle toinen. Pääasia että lapsi kasvaa. - Tiesittekö muuten, että
oikean imetystukiäidin tunnistaa siitä, että hänen ensimmäinen
sääntönsä on "ruoki lasta", ei "karta korviketta"?
Voiko
äitiyden laatua oikeasti mitata vain ja ainoastaan ruokintamenetelmän
perusteella? Tai hoitomuodon? Teki niin tai näin, aina jää jostain
vaille ja tilalle saa jotain. Oleellisempaa minusta on se, miten siihen
vaille jäämiseen suhtautuu. Jos siitä katkeroituu, ja alkaa arvostella
ja vähätellä muiden tapoja, on vika ihan oikeasti siinä arvostelijassa
itsesssään. Jos jokin kohta sisimmässä on niin kipeä, että tarvitsee
arvostella pahaan sävyyn, voisi harkita terapiaa :P Paitsi ehkä ihminen
ei itse sitä huomaa kieltäessään asian..
Summa summarum.
Eniten minua ärsyttää, että perheettömät ovat varsin usein hyvin
vankkumattomia mielipiteissään, vaikkapa kasvatusmetodien suhteen. On
helppo sanoa, kun ei ole kokemusta. Minäkin olin, mutta kun ipana oli
siinä ja huomasi, että periaate ei kerta kaikkiaan toimi, on kidutusta
kaikille pitää kiinni asiasta vain periaatteen vuoksi. Sitä vain on
joutunut kasvamaan irti periaatteellisuudestaan. En sano, etteikö
lapsettomista löytyisi ihania, fiksuja ihmisiä, joilta saa järkeviä
ehdotuksia, mutta kun jokainen lapsi on yksilönsä, kaikkia neuvoja ei
voi ottaa käyttöön sellaisinaan. Arvostelevan kommentin sävy on myös
tosi tärkeä. Äitiä itseäänkin voi harmittaa, kun lapsi jatkuvasti tekee
jotain ja jos tuttu lapseton ihminen vielä oikein kärkkäästi kommentoi,
äiti pahoittaa mielensä entisestään. Mutta jos ehdotus tehdään
rakentavaan sävyyn, tulos voi olla ihan toinen.
Birdy
kirjoitti ravintolassa meuhkaavista muksuista. Minäkin haluan syödä
rauhassa ravintolassa, jos olen siellä ilman lasta. Ja lapsen kanssa
taas menen lapsen ehdoilla koettaen pitää tilanteen nättinä ja
rauhallisena - sekä itseni että muiden takia. Ilman lasta kuulen heti,
jos jonkun muun muksu kitisee. Koitan kuitenkin ajatella, että juuri
sillä hetkellä vanhemmat eivät pysty asialle mitään tekemään. Jotkuthan
saavat hepuleita ihan ex tempore. Yhden lapsen vielä kantaa ulos, mutta
jos on vaikka 2- ja 3-vuotiaat naperot sekä vauva rinnalla, kannapa
siitä 2-vuotias pihalle kirkumaan. Joskus ravintolakäynnit on kuitenkin
aloitettava. Jos jää odottamaan hyvää hetkeä kaikkien kannalta, sitä ei
ikinä tule.
Toki niitä typeryyttään häiriköiviä ja
omanapaisiakin vanhempia löytyy, mutta minua suututtaa, että niiden
perusteella leimataan kaikki. En minä ole aina kaikkein paras äiti,
mutta en varmaankaan se maailman kamalinkaan :P
Ja pitkän
vuodatuksen lopuksi: On hienoa, että lapsettomat ja/tai sinkut kaverit
jaksavat kuunnella tarinointiani siitä, mitä perhe-elämässä tapahtuu.
Minusta se osoittaa sellaista aitoa kiinnostusta minuun. Koska perhe on
minun elämääni. Kiitos ja kumarrus heille. Minä lähden syömään :)
tiistai, 29. elokuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.