Nuoruusvuodet olivat aika risaisia. Kävin terapiassa välillä
suhteellisen tiiviisti, välillä oli taukoa. Jälkeenpäin olen lukenut
paperini tuolta ajalta enkä ole saanut niistä irti oikein mitään.
Yritin jo tuolloin irtautua seurakuntakuvioista, mutta ajauduin niihin
takaisin myöhemmin. Viihdyin kyllä, mutta kyseenalaistin paljon. En
julkisesti, mutta itsekseni ja pienessä porukassa.
En koskaan oikeastaan käyttänyt alkoholia. Tupakkaa kokeilin jossakin
vaiheessa ja jäin siitä kiinnikin. Opin siitäkin episodista lähinnä
vain sen, että tukalassa tilanteessa pääsee helpoimmalla, kun
valehtelee. Lupasin olla polttamatta enää koskaan. Niinpä niin,
kaverien seura on aika voimakas pakottaja jatkamaan. Pikkuhiljaa
uutuudenviehätys laantui ja rahatkin kävivät vähiin. En saanut koskaan
viikkorahaa, vaan silloin tällöin vähän isompia summia. Näillä
kustansin mm. kuukautissuojat. Jos kävin äidin kanssa kaupassa, sain
paheksuvan katseen, kun keräsin useamman tamponipaketin liukuhihnalle.
Eihän neitsyt voi käyttää tamponeja. Olin kyllä takuuvarmasti neitsyt
tuolloin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta inhosin joka tapauksessa
siteitä yli kaiken. Näillä äidin tuhahdellen kustantamilla
massaostoilla sain omat rahani riittämään hitusen pidempään.
Seurusteluyrityksiä oli paljon. Kaverit ihmettelivät, miten saan aina
"iskettyä" poikia. Ei minulla ollut mitään patenttiratkaisua: ajauduin
monesti kaveruudesta seurusteluun, joka kesti hetken, minkä jälkeen ei
osattu olla enää kavereitakaan. Mahdollisimman huono malli
tulevaisuutta ajatellen. Nuorenahan ne käyttäytymistavat opitaan.
Toisaalta, en ollut kiinnostunut juurikaan seurustelusta, romantiikka
ei ollut minun juttuni kuin ihan harvoin. Omin käsin onneen, se riitti.
Enemmän kaipasin ihmistä, joka kelpuuttaisi minut sellaisenaan. Olin
siksi kai kovin kateellinen ihmisille, jos heille riitti enemmän
suosiota ja huomiota kuin minulle.
Harrastuksissa sain
aikuisen mallia minua hitusen vanhemmista, nuorista aikuisista. Harmi
vaan, että vanhempani pitivät heitä paheellisina esikuvina, joten sain
viettää aikaa heidän ja harrastuksien parissa rajallisesti. Muistan
eräänkin kerran, kun olin noin 15-vuotias ja parikymppinen
harrastusryhmän vetäjä kutsui minut luokseen kokkaamaan. Kuuntelimme
musiikkia, teimme ruokaa ja vietimme mukavan illan yhdessä. Olisin
saanut jäädä yöksikin, mutta vanhemmat kielsivät. "Kotiin ei ole
tulemista, jos nyt et tottele." "Niin kauan kuin asut tässä
huushollissa, teet, mitä vanhempasi sanovat."
Tänään mietin,
mitä sanoisin vanhemmilleni näistä vuosista. En tiedä. Lapsi on kai
lojaali vanhemmilleen; vanhempani tekivät parhaansa asettaessaan
minulle rajoja, piiskatessaan ja kieltäessään minulle tärkeitä asioita.
He ajattelivat ratkaisevansa tilanteen näin. Itse tiedän, että olisin
kaivannut kuuntelijaa, en tuomitsijaa, tukijaa, en moralisoijaa.
Mietin, millaiset muistot omalle lapselle jäävät omista vuosistaan.
Yritän kuunnella ja jutella, säilyttää rehelliset ja avoimet välit
niin, että murrosiän painaessa myöhemmin päälle välit olisivat
ennallaan. Ja jos jotain epäilen, kysyn. En lue päiväkirjaa, en kaivele
papereita. Yksityisyyteen on jokaisella oikeus.
Yhteydet
lapsuus- ja nuoruustovereihin ovat katkenneet, on löytynyt uudet
ystävät, uudet kuviot. Joskus mietin, mitä kuuluu yläastevuosien Anulle
tai lukiovuosien bestikselle. En tiedä, haluanko yrittää enää luodakaan
yhteyksiä tai puhua vanhempieni kanssa näistä kipeistä asioista.
Haavani ovat jossakin määrin parantuneet. Tulen toimeen vanhempieni
kanssa, mutta jos räjäyttäisin pankin.. Ei. En halua. Ainakaan nyt.
Pääasia on, että tiedän itse, mitkä ovat arvoni ja periaatteeni.
keskiviikko, 18. tammikuu 2006
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.