Nuoruusvuodet olivat aika risaisia. Kävin terapiassa välillä suhteellisen tiiviisti, välillä oli taukoa. Jälkeenpäin olen lukenut paperini tuolta ajalta enkä ole saanut niistä irti oikein mitään. Yritin jo tuolloin irtautua seurakuntakuvioista, mutta ajauduin niihin takaisin myöhemmin. Viihdyin kyllä, mutta kyseenalaistin paljon. En julkisesti, mutta itsekseni ja pienessä porukassa.

En koskaan oikeastaan käyttänyt alkoholia. Tupakkaa kokeilin jossakin vaiheessa ja jäin siitä kiinnikin. Opin siitäkin episodista lähinnä vain sen, että tukalassa tilanteessa pääsee helpoimmalla, kun valehtelee. Lupasin olla polttamatta enää koskaan. Niinpä niin, kaverien seura on aika voimakas pakottaja jatkamaan. Pikkuhiljaa uutuudenviehätys laantui ja rahatkin kävivät vähiin. En saanut koskaan viikkorahaa, vaan silloin tällöin vähän isompia summia. Näillä kustansin mm. kuukautissuojat. Jos kävin äidin kanssa kaupassa, sain paheksuvan katseen, kun keräsin useamman tamponipaketin liukuhihnalle. Eihän neitsyt voi käyttää tamponeja. Olin kyllä takuuvarmasti neitsyt tuolloin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta inhosin joka tapauksessa siteitä yli kaiken. Näillä äidin tuhahdellen kustantamilla massaostoilla sain omat rahani riittämään hitusen pidempään.

Seurusteluyrityksiä oli paljon. Kaverit ihmettelivät, miten saan aina "iskettyä" poikia. Ei minulla ollut mitään patenttiratkaisua: ajauduin monesti kaveruudesta seurusteluun, joka kesti hetken, minkä jälkeen ei osattu olla enää kavereitakaan. Mahdollisimman huono malli tulevaisuutta ajatellen. Nuorenahan ne käyttäytymistavat opitaan. Toisaalta, en ollut kiinnostunut juurikaan seurustelusta, romantiikka ei ollut minun juttuni kuin ihan harvoin. Omin käsin onneen, se riitti. Enemmän kaipasin ihmistä, joka kelpuuttaisi minut sellaisenaan. Olin siksi kai kovin kateellinen ihmisille, jos heille riitti enemmän suosiota ja huomiota kuin minulle.

Harrastuksissa sain aikuisen mallia minua hitusen vanhemmista, nuorista aikuisista. Harmi vaan, että vanhempani pitivät heitä paheellisina esikuvina, joten sain viettää aikaa heidän ja harrastuksien parissa rajallisesti. Muistan eräänkin kerran, kun olin noin 15-vuotias ja parikymppinen harrastusryhmän vetäjä kutsui minut luokseen kokkaamaan. Kuuntelimme musiikkia, teimme ruokaa ja vietimme mukavan illan yhdessä. Olisin saanut jäädä yöksikin, mutta vanhemmat kielsivät. "Kotiin ei ole tulemista, jos nyt et tottele." "Niin kauan kuin asut tässä huushollissa, teet, mitä vanhempasi sanovat."

Tänään mietin, mitä sanoisin vanhemmilleni näistä vuosista. En tiedä. Lapsi on kai lojaali vanhemmilleen; vanhempani tekivät parhaansa asettaessaan minulle rajoja, piiskatessaan ja kieltäessään minulle tärkeitä asioita. He ajattelivat ratkaisevansa tilanteen näin. Itse tiedän, että olisin kaivannut kuuntelijaa, en tuomitsijaa, tukijaa, en moralisoijaa. Mietin, millaiset muistot omalle lapselle jäävät omista vuosistaan. Yritän kuunnella ja jutella, säilyttää rehelliset ja avoimet välit niin, että murrosiän painaessa myöhemmin päälle välit olisivat ennallaan. Ja jos jotain epäilen, kysyn. En lue päiväkirjaa, en kaivele papereita. Yksityisyyteen on jokaisella oikeus.

Yhteydet lapsuus- ja nuoruustovereihin ovat katkenneet, on löytynyt uudet ystävät, uudet kuviot. Joskus mietin, mitä kuuluu yläastevuosien Anulle tai lukiovuosien bestikselle. En tiedä, haluanko yrittää enää luodakaan yhteyksiä tai puhua vanhempieni kanssa näistä kipeistä asioista. Haavani ovat jossakin määrin parantuneet. Tulen toimeen vanhempieni kanssa, mutta jos räjäyttäisin pankin.. Ei. En halua. Ainakaan nyt. Pääasia on, että tiedän itse, mitkä ovat arvoni ja periaatteeni.