Uupuneena ja masentuneena ajatus lopullisesta sinetistä työuralle, eläkepäätös, on unelmaratkaisu. Pidemmälle katsoessa tällainen kolmekymppinen ihminen on kuitenkin mitä oivallisin veronmaksaja eli yhteiskunta tehnee kaikkensa, että yksilö saataisiin pysymään töissä ainakin jollakin tapaa.

Olen sairaslomalla. Tietynlainen huoli tulevasta on mielessä. Olenko pätevä työntekijä? Voiko minuun enää luottaa, kun yht'äkkiä jään lomalle ja tulen "joskus" takaisin. Henkisestä hyvinvoinnista ei työpaikallani juuri huolehdita. Liikuntaseteleitä on kyllä, ja ne ovat hieno juttu, mutta koskaan psykologi ei ole käynyt puhumassa henkisestä työhyvinvoinnista, joka on kuitenkin avainasemassa henkilöstön jaksamisen ja sitä kautta työtuloksen suhteen.

Mikään työpaikka ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi menettää terveytensä. En saa sankarin mainetta enkä sädekehää siitä, että valitan väsymystä, mutten tee sille mitään. Esimiehenä olen esikuva. Jos minä en hoida itseäni, minkä viestin välitän toisille?

Kaksisuuntaisuus on toki ailahteleva sairaus. Mihinkään ei voi kovin pitkäksi aikaa tukeutua. On aina elettävä sairauden ehdoilla. Haaveet saavat painua taka-alalle, kun realiteetit iskevät kirvellen päin naamaa.

Jos olen masentunut ja täysin toivoton, onko ihme, että työ tympii, en saa mitään aikaan ja kaikki ahdistaa. Hyvinä hetkinä sekä työtoverit, läheiset että varmaan myös blogikansa (haha, olenpa itserakas, kun oletan, että juttujani lukee satapäinen lauma surffailijoita) ovat huomanneet, että minussa on potentiaalia moniin asioihin.

Juuri nyt en jaksa uskoa mihinkään, mutta ehkä ensi viikolla on jo paremmin. Tai joskus. Mutta milloin unelmani toteutuvat? Tarvittaisiin paljon enemmän jaksamista, vakaa talous ja jonkinlainen käsitys 'tulevasta taudista', jotta uskaltaisi ottaa esimerkiksi lainaa omakotitaloa varten. En tavoittele kuuta taivaalta, mutta punainen tupa ja perunamaa, lättyjä paistava äiti ja lauma (omia ja vieraita) tenavia pihapiirissä olisi poikaa.

Antaisin paljon, jos olisin terve.