Keskustelin psykiatrin kanssa lääkityksistäni, varmistin hänen kantansa raskaus- ja imetysajasta. Tällä hetkellä hänellä ei ollut tiedossa, miksei sitä voisi ottaa myös imettäessä. Mutta: jos jotain ilmenee, on sitten jätettävä imetys väliin. Sanoin - kai aika tylysti - että sori vaan, ei onnistu. Jostain on löydyttävä lääkkeet, joiden kanssa voi imettää. Himputti soikoon, en edes tiedä, miten rauhoittaa vauva ilman rintaa! En jaksa nousta yöllä ylös edes nykylapsen vessa-asioiden avuksi, saatika sitten useamman kerran vauvaa ruokkimaan. Öisin imetin unissani, vauva kainalossa. Se toimi, jaksoin paremmin. Inhoan ajatusta lehmänmaidosta vastasyntyneelle, kun suvussa on allergiaperimää. Muutenkin lisäruuat on otettu käyttöön hitaasti ja tarkan kaavan mukaan em. syystä. Ahdistun takuulla enemmän maidonlopetuspiikistä kuin lääkityksen muuttamisesta tai lopettamisesta imetyksen vuoksi.

Edellisen imetyksen aikana olin masentunut. Huonoina päivinä oli helpottavaa ottaa lapsi syliin, antaa imeä milloin tahtoi. Ei tarvinut miettiä muuta kuin vaipanvaihtoa silloin tällöin. Mitä sitten, vaikka suositusten mukaiset soseannokset jäivät aika ajoin antamatta. Hyvinä päivinä elettiin kuin mikä tahansa "normaali" perhe. Huonoina jäivät ulkoilut ja muut jutut väliin. Oltiin vain, rakenneltiin legoja, katsottiin Teletappeja.

Tiedän, äitiys ei ole imetystä. Imetys ei ole hyvän äidin mitta. Mutta kun se on muuten vain tärkeä asia - minulle. Ja ystäväpiirin toiselle ja kolmannellekin ihmiselle, joiden kanssa asiasta on puhuttu viime aikoina paljon. Siksi kai minäkin sitä kelaan, vaikka aihe ei ole ajankohtainen toistaiseksi.

Onko mielenterveyspotilaalla oikeutta lisääntyä? Onko oikein altistaa lapsi mahdollisille perinnöllisille sairauksille? Sairaan vanhemman "oikuille"? Saako lapsi traumoja, häpeääkö se homssuista vanhempaansa? Ja kun minä en ole edes mistään pahimmasta päästä, masennus vain oireilee ärtyisyytenä ja väsymyksenä, joita on suhteellisen helppo hoitaa rauhoittavilla ja nukahtamislääkkeillä.

Kuitenkin pitäisi elää mahdollisimman normaalia elämää, ottaa sairaus ja lääkitys siltä kannalta, että se nyt vain on osa minua. Tiettyjä rajoituksia tulee toki, mutta kyllä diabeetikoitakin kannustetaan lisääntymään, kunhan sokeritasapainot ja muut ovat kohdallaan. Seurantaa vain tarvitaan enemmän. Onko kukaan epäillyt diabeetikon kykyä hoitaa lastaan? Ei ole ainakaan minun kohdalleni moisia ihmettelyjä osunut, vaikka eikö syytä olisi, kun vanhempi voi mennä koomaan tai sokkiin vahingossa. Kuka silloin hoitaa lasta?

Näistä asioista on nyt puhuttu muutaman lähi-ihmisen kanssa, joilla myös on lapsia ja mt-sairaus. Mitään järkevää en ole keksinyt, eivätkä hekään. Onneksi kukaan ei ole minulle (eikä heille) kovin pahasti asiasta sanonut, minua hoitavat ihmisetkin ovat olleet kannustavia "kunhan lääkitys on ok" -periaatteella.

Silti rasittaa. Kai tämä on osin omien korvien välistä kiinni, mutta myös siitä, että huusholli on kaaoksessa heti, kun äidillä menee huonosti. Miten olla hyvä äiti, kun masentaa?

Lamictal nousee 200 mg:aan, seuraava lääkäriaika 3 kk päähän. Päivä on surkea, ottaa päähän ja itkettää. Töistä ei tule mitään. Ärsyttää ja palelee. Pomo oli moittinut että olemme liikaa kahvilla. Vai niin. Ehkä hänestä on sitten kivaa, kun en tule ollenkaan töihin ja jään sairaslomalle pariksi kuukaudeksi, kun en pitänyt itsestäni huolta ylläpitämällä sosiaalisia suhteita ja masennuin entisestään. Siihen verrattuna kahvitunnin venähtäminen ei minun tapauksessani ole iso juttu. Mutta kerropa se pomolle. Ärgh.

BTW. Toivon, että kukaan ei rupea arvostelemaan lastenhoitotapojani, jolla olen auttanut itseäni jaksamaan. Näitä olen kuullut lapsen vauva-aikana riittämiin ja monet itkut itkenyt. En oleta, että muut tekisivät samalla tavalla, mutta toivon ymmärrystä minun tilanteeseeni. Muutoin kommentit ovat tervetulleita :)