Kakan marjat. En sitten kirjoita mitään.

Vaihdoin taustan, kirjoitin pitkästi, mitä kuuluu (ei mitään ihmeellistä), mutta jokin meni pieleen ja tuijotin tyhjää sivua. Että eipä sit mitään :P

Olo ok, elämä ihan jees. Välillä takkuilua (Sepram tappaa seksihalut), mutta pääosin kaikkea mukavaa (kansainvälisyyttä, uusia työjuttuja, ekstraviikko talvilomaa..). Blogin pelkään kuitenkin olevan tiensä päässä.. kyllä tämä täällä roikkuu, mutta kaikki muu kuin netti vie nykyään huomiota. Ehkä hyvä näin?

Jos luet, niin kaikkea hyvää Sinulle, ken oletkin. Kaikki vuosien saatossa tulleet kommentit ovat olleet arvokkaita. Näen selvän eron menneen ja nykyisen välillä, vaikken osaa sanoa, missä ja miten se muutos on tullut :) Koen kuitenkin olevani jotenkin ehjempi ja tasapainoisempi, kaikin tavoin. Aallot vievät ja tuovat, mutta silti koen voivani vaikuttaa siihen, mihin suuntaan paattini kulkee.

.. nimittäin henkisen työn. Fyysisesti elämäni on suhteellisen helppoa, mitä nyt puuskuttaen poljen mäen ylös, toisen alas työmatkalla. Kotona saan välillä onkia pölypalleroita mitä ihmeellisemmistä paikoista, jynssätä tahroja lattiasta ja hinkata mattoa puhtaaksi kaakaoroiskeilta. Kuka kumma meillä päivisin riehuu, kun työ ei lopu koskaan?

Henkinen lasti onkin sitten suurempi. Vastuuta on niin työssä kuin koulussa. Töissä onneksi voin vaikuttaa aika paljon työtahtiini, mutta työt on tehtävä, viimeistään joskus. Koulussa taas ei paljoa mihinkään vaikuteta. Aikataulut ja joskus aiheetkin annetaan ennalta, joten on vain tehtävä mitä tekemän pitää.

Kaikki on niin päätäraastavaa. Aina on mietittävä uutta, pohdittava, voisiko tämän tehdä näin vai noin. Jos jätän tämän tekemättä, seuraako se kuitenkin perässä hamaan tulevaisuuteen. Osuuko pilkka (eikun valinta) omaan nilkkaan?

Olen lakannut miettimästä, mitä muut ajattelevat. Uskallan sanoa, että olen kohtalaisen rohkeasti oman tieni kulkija. Minulle ei tuota kai pahemmin vaivaa jäädä yksin omalle puolelleni. Sitten vain kohautan olkapäitäni ja mietin jonkun muun keinon tehdä asia. Näin yksioikoista se ei tietysti aina ole! Joskus tunnen paljonkin taakkaa harteillani, kun mietin, miten minuun suhtaudutaan. Joskus saa punnita etiikkaa: pysynkö uskollisena arvoilleni, vaikka muu tie olisi ehkä helpompi. Ja miten ihmeessä arvioin työmäärän, jotta se pitää edes jotenkin paikkansa? Aina tulee jokin hankaluus, joka hidastaa. Vai onko tämä vain opittava kantapään kautta? Kauanko siihen vielä menee? Alkaa hävettää, jos aikataulusta ollaan 2 kk myöhässä :P

Tämä tekee työstäni raskaan. Vastapainoksi ulkoilua, linnunlaulua, tähtitaivasta, luonnon hiljaisuutta. Keskusteluja ystävien kanssa, reipasta sauvakävelyä pitkin kotikaupungin liukkaita katuja. Onneksi päivä on jo paljon pidempi. Tänään tajusin talitiaisten sirkutusta kuunnellessa: olen voittanut taas yhden talven.

Tarkastelukohde: Talvian voimavarat
Syntymävuosi: 1977

Tarkasteluhistoria:
2006 http://talvia77.vuodatus.net/blog/54437
2007 http://talvia77.vuodatus.net/blog/354932

Masennuspisteet:
DEPS:
15.5.2006 - 18 masennuspistettä
5.1.2007  - 6
11.1.2008 -  3 (Ei masennusta)

BDI:
26.6.2006 - 12 p. masentuneisuudesta, 0 p. ahdistuneisuudesta ja 3 p. aktiivisuudesta.
5.1.2007 - 10 / 1 / 3 p. (Keskivaikea masennus, lievä ahdistus, aktiivisuus auttaa selviämään näistä)
11.1.2008 - 5 / 1 / 5 p  (Lievä masennus, ei ahdistusta, aktiivisuuspisteet kompensoivat)

Hyvät asiat

• Työviihtyvyyteni on parantunut aivan konkreettisesti, kun sain kerrottua esimiehelleni masennuksesta. Työyhteisössä on tapahtunut paljon muutoksia, jotka ovat kääntyneet loppujaan minulle eduksi. Alun epävarmuuden jälkeen nyt olen mielestäni ihan vahvalla pohjalla. Tärkeintä on kuitenkin avoimet välit uuteen pomoon. Nyt vasta, kun on oikeasti loistava tyyppi esimiehenä, tajuaa, miten edellis(t)en kanssa tökki!
  
• Olen tutustunut uusiin mukaviin ihmisiin ihan livenä ja vietän mielelläni heidän kanssaan aikaa. Pari heistä on itsekin mt-potilaita. Ei sillä, että se olisi jotenkin olennainen asia ystävän valinnassa, mutta on aina mukavaa, jos toinen ymmärtää mistä puhuu. Nämä löysin yhteisistä harra
  
• Olen priorisoinut asioita; nyt on enemmän omaa aikaa ja löhöaikaa. Koulujuttuja teen hyvin omaan tahtiini.
• Vointini on hyvä, lääketasapaino on löytynyt. Olen harventanut mtt-käyntejä, nyt noin kerran 2 kk:ssa.
• Olen laihtunut ihan kivasti vuoden 2007 aikana :)
  

Asiat, jotka voisivat olla paremmin

• Vielä on saatava lisää painoa pois. Ihan oikeasti olen edelleen ylipainoinen.
• Parisuhde tarvitsee edelleen huomiota. Tämä nyt on varmasti ikuisuusasia, mutta nyt on ehkä paremmin aikaa ja energiaa kuin vuosi sitten?
• Ruokavalio on hakoteillä, kun ruokahalu on välillä aivan nolla.
• Liikuntaa ei tule harrastettua kovin paljoa.
• Haluaisin piristyä noin yleisesti, ehkä se on kuitenkin pimeydestä johtuvaa tällä erää. Eli en ole kovin huolissani, onhan tässä kevät kuitenkin tulossa.
• Lapsi lähenee esimurrosikää, joten välit ovat kovalla koetuksella. Se vaikuttaa myös parisuhteeseen, kun koko perhe on keskellä känkkäränkkä-hurrikaania.
  

Asiat, joita lähden muuttamaan:

• Jatkan edelleen sosiaalista elämää, kun nyt kerran olen saanut 'putken auki'. Lähteminen jonnekin on nyt helpompaa kuin aiemmin. Lapsikaan ei enää roiku hihassa kuten aiemmin, eli ihan konkreettisestikin pystyn helpommin 'karkaamaan omille teilleni' :) Eikä ne omat tiet ole sen kummempia kuin illanistumista kaverien kanssa, kävelylenkki tai kahvila, mutta hurjan tärkeitä, kun ihmiset ovat sellaisia, joiden kanssa voi olla oma itsensä.
• Liikuntaa lisää, oikeasti!
• Koitan satsata syömisiin. Tiedän, miten kuuluu syödä, nyt se vain pitäisi saada käytäntöön.

Blogistaniassa 11. tammikuuta 2008
Allekirjoitus: Talvia
Nimenselvennys: Talvia

Pentti Oinonen et al ovat tehneet lakialoitteen, että alle 35-vuotiaat heteroparit saisivat 3000 euroa kodinperustamispalkkiota, kun he solmivat ensimmäisen avioliittonsa.

Perusteluja rajaukselle yritti joku selitellä aamulla radiossa, mutta ne eivät minuun purreet.

1. Lisääkö tämä avioerojen määrää? Rahanpuutteessa olevat nuoret tekevät diilin, että mennään naimisiin, haetaan rahat ja erotaan sitten. Toki on heitä, jotka ihan tosissaan avioituvat, samoin tuoreita pareja, jolloin raha tullee tarpeeseen.

2. Miksei homopareja arvosteta? Ai niin, koti ja perhe tarkoittaa nimenomaan miehen ja naisen välistä asiaa. Jos kerran homoliitot on hyväksytty, miksei heille tule vastaavaa rahaa. Parisuhteen rekisteröinti vastaa avioliittoa, eikö vain?

3. Mikä on ikäraja 35 vuotta? Johonkin toki on raja vedettävä, mutta minusta 35 vuotta ei ole enää kovin nuori, jos puhutaan "kannustusrahasta nuorille". Tämän ikäinen on yleensä työelämässä. Eri asia on opiskelijaparien rahatilanne.

4. Mitä jos on erehtynyt aikoinaan naimisiin ja eronnut. Miksei voisi saada uudesta liitosta rahaa - siten että vain kerran per henkilö/pari. Tarvittaisiin vain yksi lisätieto arkistoon: Sai rahat, ei saanut.

Eikö pikemminkin kannattaisi antaa vauvarahaa? Jos kerran syntyvyys on laskussa, tuollainen kolme tonnia olisi hyvä lisä. Sillä maksettaisiin jo vino pino hankintoja ja mahdollisuus jäädä kotiin pidemmäksi aikaa olisi realistisempi. No joo, sitten rahaa vailla olevat ihmiset hankkisivat lapsia vain tienestit mielessään, juuri ne ihmiset, jotka eivät ole 'päteviä' vanhemmiksi ja rahat menisivät lapsen sijaan viinaan tai huumeisiin.

En minä ole kolmea tonnia vailla, mutta ärsyttää tämä kapea-alaisuus. Jos kerran naisille ei saa olla omia parkkipaikkoja, miksi tietty väestöryhmä olisi oikeutettu isoon palkkioon? Onhan kyse hieman isommasta asiasta.

Siis: ikäraja pois, heteroille ja homoille rahaa tasapuolisesti, ensiavioliiton rajaus pois; tilalle yksi kerta per henkilö/pari. Siinä minun edellytykseni, että moista lakia sietäisi edes miettiä.

Erehdyin katsomaan jokunen päivä sitten Dr. Philin keskusteluohjelmaa. Aiheena oli homous. Yhtenä vieraana oli äiti, jonka leikki-ikäinen poika piti enemmän tyttöjen leluista ja äitinsä koruista kuin poikien action-leluista.

Äidin huoli olikin, onko pojastani tulossa homo.

Hei haloo! Eikö oikea termi olisi transvestiitti tai transsukupuolinen? Mikä ihmeen oletus on, että homot pitävät naismaisista asioista? Tietynnäköisestä ja -oloisesta muotisuunnittelijasta sanotaan heti, että hän on varmaankin homo. Tietynlaiset maneerit miehellä ilmaisevat heti hänen seksuaalisen suuntautumisensa.

Dr. Philin neuvo oli piilottaa tyttömäiset lelut ja tarjota tilalle poikien juttuja. Okei, ihan hyvä kannusta poikia myös poikamaisiin touhuihin, mutta miksi tällainen sukupuoliroolittelu yleensäkin? Mitä vikaa on, jos poika haluaa kulkea äitinsä korkokengissä. Rooliasuhan se tässä vaiheessa on. Suuntautumista ehtinee miettimään kymmenen, viidentoista vuoden päästä, sanon minä.

Mutta kas kummaa, viimeisen puheenvuoron sai jonkinlainen nuorisotyöntekijä, joka sanoi, että hänen työssään on tärkeää tukea nuorta hyväksymään itsensä sellaisenaan kuin hän on. Ja että ihmistä voi rakastaa ja hänestä välittää, vaikkei jotakin ominaisuutta tai valintaa ymmärtäisikään. Tavallaan rakastaa ohi jonkin ominaisuuden.

Minä en usko, että homoudesta voi parantua. Se on itsensä kieltämistä. Selibaatti ei ratkaise suuntautumista. Erityisen ilahtunut olin, että ohjelmassa haastateltiin myös avoimesti homoutensa tunnustavaa uskovaista nuorta miestä. Hänen sanansa "nyt kun olen hyväksynyt homouteni, myös suhteeni Jumalaan on parempi". Muuten ohjelma oli ärsyttävän stereotypinen, mutta tämä nuori mies pelasti päiväni :)

Aiempi viestini ja sen kommentti herättivät pohtimaan, mikä logiikka on julkisella blogaamisella. Päiväkirja netissä on tietysti mukava asia. Sille voi saada uusia lukijoita suhteellisen helposti ja ehkä ystävystyäkin jonkun kanssa.

Minä mietin joka kerta kirjoittaessani, voisinko tätä sanoa julkisesti nenäkkäin jonkun kanssa. Töissä en esimerkiksi sairauksistani ole puhunut, mutta esimerkiksi ystäväpiirissä, voisinko tästä puhua. Omalla nimelläni en ikinä näistä kirjoittaisi. Silti olen oma itseni täällä näppäimistön takana, vaikkakin väärällä nimellä. Nimimerkin takana ei piileskele kukaan muu kuin minä, jolla on tarve kirjoittaa aremmistakin asioista ääneen.

Mutta kuitenkin kirjoitan asioista, joita en halua julkisesti puhua. Ristiriitaista. Ja tämä on ongelma tällä hetkellä. En halua enkä aina voi kirjoittaa kaikesta mitä haluaisin. Mihin sitten ne kirjaan? Onko paperipäiväkirja sen parempi? Puhumatta jättäminen? Terapiassa tietysti, mutta ei sitä ole juuri silloin kun tarvitsisi puhua.

Nykyisin puhutaan paljon identiteettivarkauksista, luottotietojen väärentämisestä, pankkitunnusten kalastelusta. Kuka kalastelee Talviaa? :)

Kun ei ole sanottavaa, ei ole. En jaksa jaaritella tyhjänpäiväisiä höpötyksiä. Olen hengissä, voin ihan ok, mutta kiirettä on joka saralla. Olen päättänyt karsia monia juttuja. Blogi on ehkä listalla myös. En vielä tiedä. Juuri nyt tämä tuntuu niin tarpeettomalle.

Kaikkea ei voi kirjoittaa nettiin, kaikkea en halua edes kirjoittaa. Kaikkea en haluaisi aina edes ajatella, saati nähdä kirjoitettuna.

Jos muuttuisi kurpitsaksi halloweenin hengessä? :)

Havahduin huolestuttavaan ongelmaan työpaikalla. Ainakin kahdella kollegalla on ongelmia alkoholin kanssa. Toinen on poissa ex tempore viikon ja hommat seisovat. Toinen jää aika ajoin pois. Kyllä kai näistä on pääpomon kanssa sovittu, en sitä epäile, mutta joku tökkii..

Joka paikassa työsuojelu-, työterveys- ynnä muissa instansseissa korostetaan ajoissa puuttumista erilaisiin ongelmiin, erityisesti päihdesellaisiin. Ja nyt minä elän keskellä ongelmavyyhteä. Alkoholi muuttaa persoonaa, nyt olen sen havainnut ihan konkreettisesti.

Inhottavinta on hajusteiden käyttö. Kai sillä koitetaan peittää vanhan viinan hajua. Kun hissillä ajelen omaan kerrokseen, melkein tukehdun. Olkoonkin, että jonkun mielestä on suunnaton turn-on haistella hajuvettä tai partavettä, minä en taida kuulua niihin. Iisalmessa tavoitellaan hajusteetonta työympäristöä. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että vastaavaan pyrittäisiin myös muualla.

- Mieluummin tosin niitä tuoksuja kuin viinahuuruja, kiitos.

Marina kysyi lääkäri- ja hoitaja-asioista. Käyn lääkärillä ehkä kerran kaksi vuodessa hyvinä aikoina ja jos tarvitaan lääkesäätöä esimerkiksi, useamman kerran vuodessa. Nyt oli kontrollikäynti noin 6 vk päässä edellisestä käynnistä. Hoitajalla käyn noin 2-3 viikon välein. Pahimmassa vaiheessa nyt syksyllä kävin viikoittain. Aiemmin tehtiin työkirjoja, mutta nyt on niin pitkään ollut matalalentoa, etten enää tiedä, onko noista hyötyä.

En ole ollut ihastunut yhteenkään hoitajistani ;) Kaksi viimeisintä ovat ihan viehättäviä, suunnilleen minun ikäisiäni naisia. En vain osaa ajatella heitä ihmisinä sillä tavalla kuin esimerkiksi kaupan kassahenkilöä. Hoitaja on hoitaja, hänellä ei ole minulle omaa elämää. Minä näen hänet vain työnsä kautta. Ja sitten hämmennyn, kun näen hänet ihmisten keskellä massatapahtumassa. Hän ei tietysti tervehdi, enkä ota sitä henkilökohtaisesti, kun tiedän, että he "eivät saa tuntea" asiakkaitaan muualla. Mutta pitäisikö minun tervehtiä? Ja mitä jos hoitajalla on perhettä mukana? Haluanko tietää, minkä näköinen puoliso tai minkä ikäisiä lapsia hänellä on? Ei, minä vain haluan ajatella häntä omana hoitajanani, jonka tapaan tiistaina kello 10.

Tulevaisuus taisi kiinnostaa lääkäriä siksi, että olen moneen kertaan puhunut, miten työ rassaa ja mitä ihmettä opiskelen, kun en kuitenkaan jaksa niissä hommissa. Minulta puuttuu muutama kurssi ja gradu, joten tuntuu tyhmälle keskeyttää tässä vaiheessa. Toisaalta, jos joskus valmistun, voin hakea jotain öky-guru-paikkaa, sinnitellä jonkun aikaa ja jäädä sairaslomalle. Päiväraha toivottavasti lasketaan sen hetkisistä tuloista, joten olenpa ainakin opiskellut saadakseni muutaman kolikon enemmän kuin aiemmin.

Tämäkö on muka tulevaisuudensuunnitelmien huippu? Tottakai minä haluaisin tehdä iloisia, eteenpäin tähtääviä suunnitelmia, jotka toteutuvat, mutta realismi iskee. Toisaalta, haaveeni ovat aina olleet perhe- ja kotikeskeisiä. Silläkään saralla tosin kaikki ei ole mennyt ihan putkeen: munasarjoissani on vikaa.

Elämä kuljettaa kyllä, mutta mistä löydän viisautta soutaa tai huovata tarpeen tullen, kun kartasta ei ole kuin repaleita jäljellä?

Lääkärikäynti takana. Jatketaan entiseen malliin. Kyseli tulevaisuuden suunnitelmia. Öö. Mitä niitä on? Päivä kerrallaan on elettävä. Uraa en halua luoda, sitä en jaksaisi. Miksi opiskelen? En tiedä. En kuitenkaan jaksa niin vaativaa työtä, mitä uudella tutkinnollani saisi. Miksi matalammalle tähtääminen on pahasta?? Miksi en saisi haaveilla vaikkapa kotiäitiydestä? Ai niin, eihän sitä arvosteta. Ei tule palkkaakaan. Säälittävä summa kotihoidontukea, kunnes nuorimmainen on kolmevuotias.

Yritän nyt pärjätä, opetella sitä, miksi elämänhallinnaksi kutsutaan. Bipoa pahentaa kaikenlainen kiire ja stressi, joten alan purkamaan vyyhtä siitä päästä. Juuri sopivasti sattui vastaanotolta käsiini lehti, jossa käsiteltiin sekä bipoa että stressinhallintaa. Omahoitajan luvalla lainasin ja perehdyin kotona tarkemmin. Vien torstaina takas, kun on hoitajan aika. Olenhan kuuliainen kansalainen, joka ei varasta :)

Kirjaan mieleentulevat asiat ja aikataulutan. Nämä pitää tehdä tänään, huomenna, tällä viikolla, nämä ehtii ensi viikolla ja näihin on aikaa koko syksy. Sen lisäksi, että kirjaan tehtävät asiat ylös ja päätän toimintajärjestyksen, mietin ja tarvittaessa kirjoitan, miten aion hoitaa ja hemmotella itseäni, mitä teen perheen kanssa. Myös näille jälkimmäisille on löydyttävä tilaa siinä yhdessä ainoassa kalenterissa jota käytän. Tosin, paperikalenterista on pakko siirtää työpaikan sähköiseen ainakin joitakin asioita.

Siivoan. En siksi, että olisin neurottinen puhtauden ystävä, vaan koska minulle sotkuinen pöytä tai huone luo todella voimakkaan tunteen kaaoksesta, myös pään sisällä. Jos en lajittele, piilotan turhat rojut vaikka lelulaatikkoihin.

Annan aikaa ja työrauhaa itselleni. Olen töihinpaluuni jälkeen pitänyt sähköpostin suljettuna ja avannut sen vain muutaman kerran päivässä. Nyt vielä pitäisi opetella laittamaan selain ja privaattisähköposti kiinni ennen töiden aloittamista. Kokeilen sitä selainta nyt :)